Helsinki Ryöstelevät viikingit, keskiajalla riehuneet vitaaliveljet ja saariston hylkyihin kajonneet rantarosvot edustavat lukuja Itämeren vähemmän rauhaisasta historiasta. Merirosvoromantiikka on ollut kaukana julmien varkaiden ja armottomien piraattien maailmasta aikoina, joina ihmishengelle ei annettu suurta arvoa.
Menneisyyden merirosvojen väkivaltaisia vaiheita on jäljittänyt Dragsfjärdissä asuva kirjailija Juha Ruusuvuori, joka on koonnut tarinoita uutuuskirjaansa Itämeren merirosvot (Teos). Historiantutkijaksi Ruusuvuori ei tunnustaudu, mutta silkkaa mielikuvituksen tuotetta kertomukset eivät silti ole.
- Itämeren alueen merirosvoja on tutkittu todella vähän, ja Suomessa aiheesta ei ole tehty historiallista tutkimusta juuri lainkaan. Faktaa kuitenkin löytyi lopulta riittävästi kirjaa varten, Ruusuvuori kertoo.
Ruusuvuoren mukaan Itämeren alueen varhaisimmat merirosvot olivat primitiivisten heimojen edustajia, jotka ryöväsivät naapureitaan. Idänkaupan kasvettua 1300-luvulla varakkaat linnanherrat ja kauppiaat saattoivat sortua piratismiin, ja 1400-luvulla ryöstelyyn syyllistyivät mahtavat lääninherrat. Merirosvoudessa mittavia olivat niin riskit kuin mahdollinen voittokin.
- Suurin osa piraattilaivojen miehistöstä on ollut köyhiä ranta-asukkeja ja talonpoikia, jotka kurjuus ja onnettomat elinolot ovat ajaneet rikollisuuteen. Sen sijaan piratismin organisoijat ovat saattaneet olla hyvinkin vauraita miehiä, joita on houkutellut merirosvouteen pelkkä ikävystyneisyys tai seikkailunhalu, ahneus-nimisen perussyyn ohella, Ruusuvuori kirjoittaa.
Viimeinen piraatti
ryösti hylkyjä
Ruusuvuoren kirjan kyseenalaisista sankareista omalaatuisimpia ovat 1600-luvulla riehuneet ruotsalaiskaverukset Draken ja Skytten, kaksi jouteliasta aatelismiestä. Vain pelkäksi ajankulukseen he kätyreineen hyökkäsivät hollantilaislaivaan, tappoivat osan miehistöstä ja saivat lopulta saaliikseen 550 tynnyriä suolaa.
Kirjailijan yllätti tieto Itämeren viimeisestä merirosvosta, vielä 1820-luvulla hylkyjä ammattimaisesti ryöstelleestä Petter Gottbergista. Gottberg asui Gotlannin pohjoispuolella Gotska Sandön saarella ja houkutteli ohitse seilaavia aluksia ajamaan hiekkasärkälle teeskennellen olevansa itse merihädässä.
- Gottbergin kannalta oli hyvä, jos pelastustoimiin ryhtyvällä aluksella syntyi paniikki ja väki hukkui. Mikäli laivalla oli eloonjääneitä Gottbergin sinne soutaessa, saattoi tapahtua hirveitä. Gottbergilla oli melko iso purjevene, jolla hän vei tavaraa myytäväksi Tukholmaan, Ruusuvuori kuvailee kirjassaan.
Naapurisaarten
rantarosvot
Suomalaisista merten kauhuista tunnetuin on 1700-luvulla venäläislaivoihin hyökkäillyt merisissi Stefan Löfving, jonka toimet oikeutti hänelle myönnetty kaapparikirja. Usein maissa valepukuisena liikkunut Löfving puhui useita kieliä ja osasi tarpeen vaatiessa turvautua oveluuksiin.
Perinteisempää lajia pohjoisten piraattien joukossa edustavat rantarosvot, joista kerrotaan ajan muovaamia legendoja edelleen niin itäisellä Suomenlahdella kuin Saaristomerelläkin.
- Varhaisemmissa tarinoissa hylynryöstäjät asuivat aina naapurisaarella - ryöstelyä kun pidettiin jokseenkin jumalattomana toimintana. Nykyisin kuulee paljon puolileikillistä rehvastelua, että minunkin esi-isissäni oli rantarosvoja. Todellisten tapahtumien alkulähteille on miltei mahdotonta päästä, Ruusuvuori sanoo.
Sen sijaan balladin tunnetuksi tekemä sydäntensärkijä Rosvo-Roope, hän ken kaunis oli kasvoiltaan ja nuori iältään, lienee vailla todellista esikuvaa.
- Rosvo-Roope liittynee löysästi Oolannin sotaan, mutta minun silmiini ei sattunut siltä ajalta yhtään maineikasta piraattia. Brittien ja ranskalaisen laivaston ylivoima oli Itämerellä niin suuri, ettei merirosvoille jäänyt juuri menestymismahdollisuuksia, Ruusuvuori pohtii.