Helsinki The Rolling Stonesin viides vierailu Suomessa ei lietsonut yleisöä suureen hurmokseen, vaikka pettymyksestä puhuminen olisikin liioittelua. Puitteitaan myöten suuren luokan show oli nimenomaan show, jopa vähän yli äyräiden. Helsingin Olympiastadionilla kuultiin todennäköisesti maailman tehokkainta kitarakaksikkoa, mutta sitä peittämään oli tavaraa tarjolla liiankin kanssa.
Lämmittelybändien, ruotsalaisen Hellacoptersin ja sointinsa jykevyyteen perustavaksi bändiksi käsittämättömän hiljaisella äänentoistolla operoineen amerikkalaisen ZZ Topin jälkeen The Rolling Stones ponnahti noin 40 000-päisen yleisön riemuksi estradille kello 21.15.
Brown Sugarin tahdeilla käynnistynyt kahden tunnin konsertti on The Rolling Stonesille liian lyhyt saada edes enemmistö klassikoistaan mahtumaan mukaan. Ongelma on positiivinen ja jos on pakko olla pulassa, niin pula runsaudesta on miellyttävin vaihtoehto. Monelta henkilökohtainen suosikkibiisi jäi kuulematta. Sen tietäen tuntuu kummalliselta, että Stonesin setissä oli lukuisia vähemmän rakastettuja ja hienostikin soitettuina vain keskinkertaisia kappaleita.
Street Fighting Man
Vielä heinäkuun aikana kunnioitettavaan 60 vuoden ikään ehtiväksi huikeassa fyysisessä kunnossa oleva Mick Jagger on aina ollut jotenkin epäuskottava ja pyrkyrimäinen kaveri. Hänestä ei vieläkään ota pirukaan selvää, onko mies lintu vai kala. Ikuinen kapinallinen ja yhteiskunnan tukipilari samassa paketissa on outo yhdistelmä. Vai mitä pitäisi ajatella miehestä, joka melkein 60-vuotiaana yritti valehdella uutistoimisto Reutersille masinoineensa muinoin luokkansa syömälakon protestiksi kehnoa kouluruokaa vastaan.
Myös Jaggerin suosima hiusmalli ihmetyttää. Miehellähän on meillä Suomessa niin paljon parjattu takatukka! Tukka on toisaalta lyhyt ja siisti, siis yhteiskuntakelpoinen, mutta toisaalta kapinallisen pitkä. Ei ihme, että stadionin konsertin uljainta antia edusti Street Fighting Man. Sen yhtye esitti kentän keskelle rakennetulla pikkulavalla. Kun isolla lavalla väkeä oli liikakin, yli jalkapallojoukkueellisen verran, pikkulavalla häärinyt peruskoonpano kuulosti murhaavan uljaalta. Keith Richards ja Ron Wood muodostavat ainutlaatuinen kitaristikaksikon. Miehet pudottelevat riffejään mukamas puolihuolimattomasti, mutta tolkuttoman tehokkaasti. Siitäkin huolimatta, että näyttävät paitsi hassuilta niin myös puolikuolleilta.
Street Fighting Man toimi, mutta sen tekstistä voi olla monta mieltä: "Everywhere I hear the sound of marching, charging feet boy. Cause the summer's here and the time is right for fighting in the street boy... Cause you see bein' London town, there's just no other place for a street fighting man." Marssimista ja rähinöimistä kaduilla. Jos tekstiin vaihtaa Lontoon tilalle Berliinin, näkee ja kuulee edessään SA-joukkojen soihtukulkueen vuodelta 1932.
The Rolling Stones Show
Brown Sugar, Start Me Up, Angie, Sympathy For The Devil, Gimme Shelter, Honky Tonk Women ja niin edelleen. Mutta vasta konsertin lopussa kuultu ikivihreä (I Can't Get No) Satisfaction sai yleisön kunnolla repeämään riemuun. Tylsän ja yksitoikkoisen kappaleen suunnattoman suosion voi kuvitella kertovan jotain siitä, miksi The Rolling Stonesin levyt myyvät Suomessa niin huonosti. Stonesilla on liikaa epämusikaalisia faneja, ja epämusikaaliset ihmiset tunnetusti ostavat vähemmän äänitteitä kuin musikaaliset lajitoverinsa, vaikka Suomen albumilistan kärkipään tutkiminen saattaakin tämän teorian ajoittain outoon valoon.
The Rolling Stones oli stadionilla enemmän The Rolling Stones Show kuin The Rolling Stones - The Rolling Stones kavereineen esittämässä The Rolling Stonesin kappaleita.
Encorena Stones esitti ylvään Jumping Jack Flashin, ja sen jälkeen vuoron saivat ilotulitteet. Upea Play With Fire jäi stadionilla kuitenkin kuulematta.