Taivaankappale, kalenteri ja palvonnan kohde, joka vaikuttaa meihin ja maailmaamme monin tavoin. Kaikkea sitä Kuu on.
"Terve!"
Vastausta ei tule. Olisiko ukko vielä unenpöpperössä; juuri noussut metsänreunan ylle. Naamanpyörylä vain punaisena helottaa.
Tai ehkä se ei kuullut. Onhan matkaakin sentään välillämme lähes 400 000 kilometriä. Mutta hyvin loistaa äijän pää tänne asti, kun on kertynyt leveyttä pulloposkesta toiseen 3 480 kilometriä. Massaakin on jässikässä 1/81 maan massasta.
Öisen taivaan vaeltaja on kiehtonut ihmistä siitä asti, kun ihmisiä on savanneilla ja viidakoissa ympäristönsä ihmeitä taivastellut. Eikä taivaisen toverin vetovoima ole rajoittunut ihmisen mieleen; valtameretkin siinä kiskoutuvat vuorovetten vaihdellessa väliin maalle, väliin lorahtavat takaisin, niin että salmissa ja vuonoissa melkoinen kohina käy.
"Mutta oli minulla asiaakin", totean ja poimin lakin päästäni. Kumarran sen verran, että otsakalju varmasti näkyy äijälle asti. Kerron, että tukka lähtee ja se on sinun syytä.
Kuuntelen hetken avaruuden sointia metsän yllä ja tunnustan sitten, että syy ei suinkaan ole kuu-ukossa vaan minun tietämättömässä suhteessani siihen. Mitäs menin leikkauttamaan hiukseni alakuun aikaan, kaikki kasvavahan silloin menettää elinvoimansa.
Kuu näyttää muuttavan muotoaan noin kuukauden sykleissä. Tämä johtuu siitä, että auringonvalo osuu siihen joka vuorokausi hieman eri kulmasta.
Kuu käy läpi kaikki vaiheensa, syntyy, kasvaa, täyttyy, alkaa vähentyä ja kuolee niin sanotun synodisen kuukauden aikana, joka kestää 29 vuorokautta, 12 tuntia ja 44 minuuttia.
Syntymänsä aikana kuu ei näy, koska se on samassa suunnassa kuin aurinko. Mutta pian tulee näkyviin ohut, vasemmalle avonainen sirppi, joka alkaa päivä päivältä vankistua.
Kuu kasvaa noin parissa viikossa täysikuuksi, jolloin se on täysin pyöreä pallo. Vähenemisen aikana kuu muuttuu hiljalleen oikealle avonaiseksi sirpiksi, joka sekin lopulta katoaa.
Kuun eri vaiheet eivät ole merkityksettömiä ihmisen toimien kannalta. Me kaupungistuneet nykyihmiset vain olemme unohtaneet vanhat tiedot eri töiden ajoittamisesta jopa niin pahoin, että menemme täysin väärään aikaan parturiin.
Saa siinä sitten taivaankappaleita syytellä, kun oma pää alkaa vuosi vuodelta muistuttaa yhä enemmän kuu-ukon karvatonta kupolia. Vanha kansa ajoitti heinän niiton ja puiden kaadon kasvavalle kuulle eli yläkuulle, koska silloin niitty ja metsä lähtivät heti tohinalla uuteen kasvuun.
Yläkuulla niitetty heinä säilyi myös paremmin tuoreena ja yläkuinen puu halkeili vähemmän kuin alakuinen, eli vähenevän kuun aikana kaadettu.
Ylä- ja ala-etuliitteet tarkoittavat juuri kuun vaikutusta kyseisen ajankohdan aikana tehtyyn työhön: Yläkuulla toimitetusta teosta seurasi kasvua ylöspäin, alakuun töistä kasvua alaspäin. Niinpä esimerkiksi perunat kun kylvi alakuulla, niin hyvin kasvoivat mukulat, mutta jos kylvi yläkuulla niin vartta vain pukkasivat.
Myös erämiehelle Kuun vaiheiden seuraaminen oli elinehto. Kaikkein tarkinta oli hyvän ongen teko, joka piti tehdä sillä minuutilla kun uusi kuu syntyy.
Kuu on jo kivunnut hyvän matkaa metsän ylle ja loistaa yhä kirkkaammin. Kasvoissa erottuu läikkiä ja orkosia.
Nämä arvet ovat syntyneet siperialaisen Alklha-hirviön nielaistessa mollukan kuunpimennyksen aikaan. Vaan eipä moinen kohtelu ole ukon tahtia hidastanut, siellä se vain mennä viilettää.
Lähteet: Cotterell, Arthur: Maailman myytit ja tarut, Pöyhönen, Anne: Yläkuu ja alakuu. Ajoituksen taito suomalaisessa kansanperinteessä.