Oulu Sinfonian kevään viimeinen varsinainen sinfoniakonsertti oli ohjelmistoltaan looginen ja tiivis paketti.
Franz Liszt oli monessa suhteessa esikuva niin Béla Bartókille kuin Pjotr Tshaikovskillekin, Bartókille musiikillisena modernistina ja venäläissäveltäjälle temaattisten johtoaiheitten käyttäjänä.
Tshaikovskin viidennen sinfonian perinpohjaista tuttuutta tasapainottivat harvemmin kuullut Lisztin sinfoninen runo Hamlet ja Bartókin Pianokonsertto nro 1.
Pianistien maailman ulkopuolella Lisztillä on ollut vaikeuksia päästä suurten säveltäjien joukkoon.
Hänen sinfoniset runonsa ovat kuitenkin jämäkkää musiikkia, joka hyvinkin ansaitsee paikkansa konserttilavoilla.
Nyt kuultu Hamlet maalailee nimihenkilön eksistentialistisesta pähkäilystä asiaankuuluvan kaksijakoista kuvaa. Teoksen alku pitkine pianissimoineen kuulosti vielä enemmän aralta kuin herkältä, mutta ensimmäisen Allegro appassionaton myötä esitys pääsi kunnolla vauhtiin. Tämän jälkeen kamarimusiikillinen intiimiys ja suuret tunnekuohut pysyivät hyvin tasapainossa.
Bartókin Pianokonsertto nro 1 on säveltäjän kolmesta pianokonsertosta kenties se helpoiten lähestyttävä. Sävellyksen rennon musikanttisuuden ja perkussiivisen rytmikkyyden luulisi vetoavan hevarinkin musiikilliseen maailmankuvaan.
Erityisen vaikuttavaksi tässä tulkinnassa kohosi hypnoottisena muotoutunut Andante, joka helposti kuulostaa vain hajanaiselta kolkuttelulta.
Solistina soittanut Paavali Jumppanen selvitti fyysisesti raskaan osuutensa vaivattomasti. Jumppanen ei myöskään missään vaiheessa unohtanut musiikin pohjavirroista löytyvää balkanilaista kansantanssia.
Jäntevän rytmikkäästi edennyt pianostemma sai vastaansa orkesterin raskaammin liikkuvan sointimassan. Tästä perusolemusten erosta ei selvittykään läpi teoksen täysin ilman kitkaa. Äärimmäisen tarkkaan rytmiikkaan perustuva partituuri on tietysti kova haaste orkesterien ja solistien arkeen kuuluvalla muutaman yhteisharjoituksen työtahdilla.
Tshaikovskin Sinfonia nro 5 e-molli on kuultu Oulussakin lukemattomien eri kapellimestarien johdolla. Jaakko Kuusiston näkemys oli tässä seurassa kuin raikas tuulahdus.
Kuusisto vältteli taitavasti Tshaikovskissa piilevän kiusauksen imelyyteen, ja sinfonia kuulostikin vaihteeksi jäntevän maskuliiniselta sankariromantiikalta. Kuusiston tulkintaa voi pitää kevätkauden juhlavana huipentumana. Ja Tshaikovskin viitosen ollessa kyseessä kannattaa konserttiin vaivautua vaikka pelkästään hitaan osan käyrätorvisoolon takia.