Suomen suurin ikäluokka - ensi vuonna kuusikymmentä täyttävät - vähät välittää siitä, että valtiovarainministerit patistavat ihmisiä viihtymään pitempään töissä. Jo melkein puolet heistä on eläkkeellä tai osaeläkkeellä. Joka viides kuusikymppinen on työkyvyttömyyseläkkeellä ja joka kymmenes työttömyyseläkkeellä.
Monet tutkijat pitävät suurten ikäluokkien synnyttämää eläkepommikeskustelua suutarina tai ainakin vähintään liioiteltuna.
Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Jeja-Pekka Roos jopa vertaa keskustelua vuosituhannen vaihteen tietokonenörttien säikyttelyyn, jonka mukaan tietokoneet räpsähtävät nollille vuosituhannen vaihtuessa. Vuosituhat vaihtui, mutta tietokoneet eivät tiltanneet. Vastaavasti Roosin mielestä Suomen eläkerahastot ovat verrattavissa ökyvaltio Norjan taannoisiin öljyrahastoihin.
Tulevaisuudentutkija Mika Mannermaa on samoilla linjoilla. "Huoltosuhde heikkenee rajusti, mutta työn tuottavuus kasvaa ja työvoimaa saadaan muualta."
Entä kun pitkään terveinä rallattelevat iloiset kuusikymppiset viimein suurena joukkona sairastuvat?
"Kyse on poliittisesta halusta. Yhteiskunnalla on aikaa sopeutua ja varautua muutokseen", Mannermaa sanoo.
Hän haluaa pikemminkin kiinnittää huomiota luokkajaon syvenemiseen. Odotettavissa on entistä enemmän rikkaita ja superrikkaita, mutta myös köyhiä. Sama koskee eläkeläisiä. "Iloiseen erilaistumiseen kannustava tietoyhteiskunta luo eriarvoisuutta. Se on uuden yhteiskunnan ikävin piirre."
Yhteiskunnan valtaeliitti porskuttaa kuusikymppisinä vielä täysillä, koska terveyden luokkaerot ovat suuret rikkaiden ja köyhien välillä, Jeja-Pekka Roos huomauttaa. Rahvas väsyy ja jää eläkkeelle heti, kun pääsee.
Päällisin puolin kuusikymppisillä menee hyvin. He ovat selvästi terveempiä sekä työ- ja toimintakykyisempiä kuin heidän vanhempansa, jotka olivat kuusikymppisinä jo vanhuksia. Heille annettiin viisikymmenvuotislahjaksi keinutuoleja ja kävelykeppejä tai ainakin seinäkelloja ajan kulumisesta muistuttamaan.
Tosin eliniän nousu on viime vuosina hidastunut, osittain siksi, että viinaa virtaa yhä enemmän. Eläkeläisetkin läträävät sitä entistä roimemmin.
Tutkijat puhuvat edessä olevasta kolmannesta elämästä lapsuuden ja nuoruuden sekä työiän lisäksi. Roos uskoo, että työelämän joustot lisääntyvät, eikä esimerkiksi kiinteää eläkeikää tulevaisuudessa ole.
Kuusikymppisten keskiluokkakin pysyy terveenä ja aktiivisena pitkään. Tämä on suuri taloudellinen mahdollisuus, jota bisnes ei ole välttämättä vielä huomannut.
"Tai se ei sitä paljasta", suurten ikäluokkien asemaa pohtinut Yhteiskuntapolitiikka-lehden päätoimittaja Matti Virtanen huomauttaa.
Hän puhuu mielellään kuusikymppisistä murroskauden ikäluokkana, joka eroaa selvästi vanhemmistaan ja lapsistaan.
Kaksi kolmasosaa heistä syntyi maalla, mutta suurin osa pakkasi kimpsunsa ja muutti kaupunkiin. He saivat kuluttaa koulun penkkejä aivan eri tahtiin kuin vanhempansa. Joka viides suureen ikäluokkaan kuuluva pisti päähänsä vanhempiensa suuren haaveen - valkolakin, mutta heidän lapsistaan jo yli puolet kirjoitti ylioppilaaksi.
Sotien jälkeen ei enää radikaaleinkaan vasemmisto pitänyt koulua porvaribasillin alkuna. Lapsille haluttiin yksinkertaisesti käyvän paremmin kuin itselle. Matti Virtanen pitää tätä Suomen henkistä muutosta jopa rajuimpana koko Euroopassa.
Vuonna 1948 syntyneet ovat nyt Suomen suurin ikäluokka. Enemmän tai vähemmän harmaantuneita leijonia ja tiikereitä oli viime vuoden lopussa vajaat 85 000. Tosiasiassa suomalaisia syntyi eniten vuonna 1947, mutta aika on tehnyt tehtävänsä. Vuosikerta -47 säilyi suurimpana ikäluokkana aina vuoteen 1991 saakka, mutta sen jälkeen on vuonna 1948 syntyneitä ollut eniten, poikkeuksena vain vuosi 1995.
Sotien jälkeinen lapsibuumi tasaantui 1950-luvun alkupuolella. Suurten ikäluokkien kokoa kuvaa, että viime vuosina on uusia kansalaisia syntynyt miltei puolet vähemmän kuin sotien jälkeisinä huippuvuosina.
Entä jos sotien jälkeisiä suuria ikäluokkia ei olisi ollut? Jos lapsia olisi syntynyt silloin saman verran kuin nyt?
"Yhteiskunnan muutokset olisivat olleet vähemmän dramaattisia - mutta vain vähemmän", Jeja-Pekka Roos vastaa. 1950-60 -lukujen jopa 40 oppilaan luokat eivät olisi olleet niin suuria. Työttömiä ei olisi ollut aivan niin paljoa, ja väkeä olisi virrannut länsinaapuriin vähemmän; Ruotsiin meni 1960-luvulla 300 000 suomalaista.
Suuri ikäluokka oli kaikesta huolimatta valtava taloudellinen voima, joka rakensi maan ja pyöritti sitä. Jos se olisi ollut oleellisesti pienempi, tämä voimakin olisi ollut heikompi. Valtaosa heistä oli kuitenkin töissä.
Roosin mukaan maa makaa suuren ikäluokan jälkeen kohtuullisessa kunnossa. Hän suorastaan kiivastuu väitteestä, että suuri ikäluokka jää velkaa tulevalle polvelle.
Hän teroittaa, että laman jälkeen tehtiin velkaa hyvinvointirakenteiden säilyttämiseksi. Suuri ikäluokka on nuukaa ja kitsasta. "1990-luvun väki hamusi itselleen suhteettomia potteja optioina ja pääomatuloina."
Roos tunnustaa, että yhdessä asiassa suuret ikäluokat jäävät lapsilleen auttamattomasti velkaa: he ovat kuormittaneet ympäristöään vastuuttomasti.