Pentti Haanpään satiiri Kenraali Impola muistuu väkisin mieleen, kun pääsee todistamaan nykypäivän patsashimoa. Enää siihen ei ole syynä sota, vaan eloonjäämistaistelu – ja pienen paikkakunnan sellainen.
Myös Kuusamon kaupunki yrittää selviytyä ja saada osansa hömppähuomiosta. Nousukasmainen määritelmä ”Pohjolan luontopääkaupungista” ei riitä, sillä päämäärä on huimasti edempänä. Ilmeisesti niin etäällä, etteivät menneisyyteen jumittuneet strategit pystykään sitä tavoittamaan, kuten kaupungin 150-vuotisjuhlallisuudet osoittivat.
Sulo Karjalaisen ja Juuso-karhun ikuistaminen patsaaksi ”vangitsi” Kuusamon surkuhupaisuuden yleisemminkin. Symboloiko vankeudessa elävä karhu aitoa luontosuhdetta? Pikemminkin sitä, kuinka keskustapuolueen talutusnuorassa rimpuileva paikkakunta ei pääse näyttämään todellista luonnetta ja kykyjään. Niin kuin ei karhuparkakaan.
Vai pitäisikö yrittää ajatella positiivisemmin:
Kenties patsas kertoo kuusamolaisen virkamiessivistyneistön poikkeuksellisesta vaistosta kansainvälisten virtausten tulkitsijana. Metoo-kampanjan aikana tarhassa asuva villieläin symboloi kuohittua, heteronormatiivista miehisyyttä, jolla Kuusamo problematisoi perinteisen maskuliinisuuden…
Hah. Karhunpaskanmustaa kepulais-kristillistä taantumusta maistaneena sanoisin, että oikeastaan päinvastoin.
Oma lukunsa patsaiden kumartelijoissa ovat lemmikkikaipuiset ihmiset ja heidän taipumuksensa nähdä karhussa inhimillisiä piirteitä.
Tästä hyvänä osoituksena on taiteilijaseura Koillinen, joka hurmoksellisessa julkisuudenkipeydessään teki mesikämmenestä kunniajäsenensä ja myi arvostelukykynsä siinä samalla.
Jo Pentti Saarikoski kirjoitti, etteivät eläinten nimet ole niiden oikeita nimiä vaan ihmisten niille antamia, mutta minkäänlaisten totuuksien ei pidä antaa hämärtää mielikuvia, joista somea sykkivä maailmankatsomus saa höpsön sisältönsä.
Ei surkuhupaisuus silti ole yksin Kuusamon syytä, sillä mitä isot edellä, sitä pienet perässä.
Pormestari Vapaavuori rakentaa Helsingistä koko maailmaan näkyvää muistomerkkiä. Metropoli-päiväunta ei häiritse edes se, että Stadissa elävät tunnetusti Suomen ainoat pikkukaupunkilaiset, jotka kuvittelevat olevansa suurkaupunkilaisia.
Haanpää kirjoitti 83 vuotta sitten Kenraali Impolassa jo Vapaavuorestakin – ja pienemmistä, rivijohtajista:
”Siinä ne näkevät oikean kenraalien kenraalin, miehen, joka on kappaleen etempänä sillä hupsuntiellä, jonka he ovat valinneet.”
Kirjoittaja on kuusamolainen kirjailija.