Suomalaisen ruoan hinta nousi puheenaiheeksi joskus 1970-luvun lopulla. Ei niin, etteivätkö aiemmatkin sukupolvet olisi voivotelleet sitä, miten saada ruokarahat riittämään. Ongelmana vain oli siihen asti pidetty omien tulojen pienuutta eikä elintarvikkeiden hintaa.
Puhe ruoan kalleudesta kiihtyi samaa tahtia suomalaisten ulkomaanmatkailun kanssa.
DC-9:ään Seutulassa nousseet Matti ja Liisa hämmästyivät, kuinka paljon halvemmalla Los Pacosin Paloma, Riminin Luigi ja Pariisin Pierre saattoivat pihvinsä ja tomaattinsa ostaa.
Sen jälkeen Suomessa on etsitty syyllisiä siihen, miksi ruoka maksaa sen, mitä se maksaa.
Pitkään seipään nokassa killuivat maanviljelijät. Sitä mielikuvaa piti hanakasti yllä esimerkiksi SAK, jossa arveltiin, että tehokkaaseen edunvalvontatyöhön kuuluu toisen toimialan eduntallaus.
Kun asiaa vähän tutkittiin, kävi ilmi, ettei se propagandajulisteiden Heikki Haaviston näköinen talonpoika ottanutkaan SAK:laisen duunarin lenkkimakkaran eikä ranskanleivän hinnasta kuin kapean siivun.
Muu osa jäi teollisuuden, keskusliikkeiden ja kauppiaiden ohella esimerkiksi SAK:laiselle elintarviketyöläiselle, autokuskille ja kaupan myyjälle.
Vasta ilmestyneessä kirjassaan "Suomalainen ruokalasku" toimittaja Seppo Konttinen on pontevasti kaivellut täällä myytävän ruoan hinnan perusteita. Hänen mukaansa EU-maista vain Tanskassa on kalliimpaa ruokaa kuin meillä.
Pääsyynä asiantilaan Konttinen pitää sitä, että vähittäiskauppaa hallitsee kaksi keskusliikettä, S- ja K-ryhmät, joilla on noin 80 prosenttia markkinoista. Se ei pidä riittävää kilpailua yllä. Sama keskittyneisyys vaivaa Konttisen mukaan elintarviketeollisuutta.
Monien muiden seikkojen ohella hän mainitsee ongelmaksi kannattavien kauppapaikkojen huonon saatavuuden uusille kilpailijoille. Kaksi isoa tapaavat aina viedä parhaat paikat.
Esimerkiksi Oulun näkökulmasta on kiinnostavaa katsoa, miten käy Halpa-Hallin pyrkimyksille saada kaupunkiin suuryksikkö, jossa voisi myydä myös elintarvikkeita. Perheyrityksen toimitusjohtaja kertoi jokin aika sitten, että hyvän kauppakaupan saaminen ei ole ollut missään niin vaikeaa kuin Oulussa.
Siinä mielessä keskustelu meillä myytävän syötävän hinnasta on yllättävää, että sitä käydään kovilla kierroksilla, vaikka ruoan osuus suomalaisten kulutusmenoista on koko ajan pudonnut.
Tilastokeskuksen mukaan Suomessa kuluu ruokamenoihin nyt runsaat kymmenen prosenttia käytettävissä olevista tuloista. Vuonna 1985 lukema oli 19 prosenttia, 1960-luvun puolivälissä 30 prosenttia.
Elintarvikkeiden hinta herättää tuntemuksia ehkä siksi, että se on jokaista koskettava asia. Ei rikaskaan maksa mielellään siitä, että joku vetää välistä. Köyhällä kyse on konkreettisesti siitä, saako pöytään ostettua ravitsevaa apetta.
Suomessa haaskioon joutuvien elintarvikkeiden määrästä päätellen ruoan voisi ajatella olevan meillä liiankin halpaa. Tutkija-arvion mukaan suomalaiskodeissa heitetään vuosittain ruokaa roskiin noin 30 kiloa henkeä kohden, yhteensä noin 150 miljoonaa kiloa.
Entä tästä eteenpäin? Koittaako joskus päivä, jolloin saamme ruokaa samaan hintaan kuin muun EU:n väki?
Ei kannata odottaa liikoja, vaikka kilpailun rajoitteita saataisiin meillä raivattua tieltä.
Maailmalla paine ruoan hinnan nousuun ovat nimittäin tulevina vuosina kova.
Brittiläinen Oxfam-avustusjärjestö julkisti toukokuun lopussa arvion, jonka mukaan ruuan hinta tuplaantuu vuoteen 2030 mennessä. Syinä ovat ennen kaikkea ilmastonmuutos ja väestönkasvu.
Hintojen nousua vahvistaa se, että viljelysmaata otetaan yhä enemmän teollisuuden, biopolttoaineiden ja kaupunkirakentamisen käyttöön.
Yhtälö on tuskaisen vaikea, muttei niinkään einespastansa hintaa murehtivalle suomalaiselle kuin maailman kaikkein köyhimmille ihmisille.