Jos jotakuta jo kyllästyttää keskustelu Suomen väestön ikääntymisestä ja terveydenhoitomenojen kasvusta, kannattaa vain yrittää sitä sietää. Teema nimittäin pysyy otsikoissa kuin ilmastonmuutos: vuosikymmenten ajan tästä eteenpäin.
Kerrataan ongelman ydin: Kun väestö ikääntyy, tarvitaan enemmän hoitoa - ja rahaa. Kansanterveyslaitoksen entisen pääjohtajan Jussi Huttusen arvion mukaan Suomen tulisi joka vuosi rikastua kansakuntana viisi prosenttia, jotta kaikki nykylääketieteen uudet saavutukset voitaisiin ottaa meillä käyttöön.
No, viimeisen 15 vuoden aikana noin hyvin on mennyt kahtena vuonna. Ei siis tarvitse olla matemaatikko sen päättelemiseksi, että terveydenhuollon rahoituksesta tulee ankara ongelma. Näin erityisesti siksi, että ihmiset haluavat itselleen ja omaisilleen parasta hoitoa. Se on täysin inhimillistä.
Ongelmasta selviämisen keinoja pohdittiin viimeksi Sitran seminaarissa Helsingissä. Sekä valtiosihteeri Raimo Sailas että Sitran yliasiamies Esko Aho nostivat esiin tulenaran teeman: yksilön oman vastuun terveydestään.
Kumpikaan ei ole asialla ensimmäistä kertaa. Aho löi jo viime kesänä monet mittarit punaiselle ehdottaessaan, että kunnostaan huolehtivat kansalaiset palkittaisiin bonusjärjestelmän avulla. Terveytensä laiminlyöneiden lompakko taas laihtuisi enemmän, kun he hakevat hoitoa vaivoihinsa.
Aho sai tyrmäävän vastaanoton. Lyttäämällä ehdotus oli helppo napsia poliittisia irtopisteitä ottamatta kantaa itse perusongelmaan, terveydenhuollon rahoituksen järjestämiseen.
Ei Ahon ehdotus toki mikään selkeä kokonaisratkaisu olisikaan. Järjestelmään sisältyisi melkoisia käytännöllisiä ja moraalisia ongelmia. Lapsi ei voi valita elinympäristöään eikä sitä, millaiset elämisen mallit hän saa. Joku oppii jo kotonaan syömään terveellisesti, toinen saa huonon esimerkin.
Ihmisten sairastuvuuteen vaikuttaa kasvuympäristön ja elintapojen ohella perimä. Miten siis omien valintojen osuus sairauksiin voitaisiin pitävästi mitata ja jakaa oikeudenmukaiset bonukset? Hankalia kysymyksiä on monia muitakin.
Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että voivat ihmiset tehdä myös aidosti vapaita valintoja joko terveytensä parhaaksi tai sen vahingoksi. Niin kauan kun yhteiskunta osallistuu tietoisesti tehtyjen huonojen valintojen seurausten korjaamiseen, se kai voi vaatia kansalaisilta vähintään osavastuuta itsestään.
Eikä siitäkään pääse mihinkään, että kun toimivasta terveydenhuollosta puhutaan, on pakko puhua myös rahasta. Sen riittävyyden esillä pitäminen on helppo leimata terveydenhuollon ekonomisoinniksi. Silti se voi olla eettisesti korkeatasoisempaa toimintaa kuin tasokkaan terveydenhuollon vaatiminen kertomatta, millä keinoin se voidaan taata myös tulevaisuudessa.