Joulukiireen ydin on hyvä
Matkustin jouluruuhkaisessa junassa. Ikkunan takana pöppyröi Suomen talvi. Edessäni istui nuori mies, joka vieritteli läppärinsä näytöllä iltapäivälehteä. Samalla hän kuunteli ranskan kielikurssia.
Asia kävi ilmi hänen näpelöidessään ipodinsa äänenvoimakkuutta. Välillä kieliopinnot katkesivat kännykän piipityksiin ja hurjiin tekstarirummutuksiin. Kadehdin kaveria, niin huimasti hänen sormensa kiisivät näppäimillä.
Ensin en noteerannut asiaa. Sitten ajatuksiini työntyi ihmetyksen kiila: miten tehokkaita meistä onkaan tullut! Ei tämä nuorukainen maanpiirin ainoa monirynnijä ole. Hänen kanssaan miljoonat muut kaikkialla maailmassa koettavat olla kaiken aikaa niiiin tehokkaita.
Olemme sisäistäneet "aika on rahaa" -juputuksen jopa niin, että olemme valjastaneet jo unenkin tehokkuuspäähänpinttymämme jatkeeksi. Se muuten on totta.
On ihmisiä, jotka opiskelevat kieliä jopa nukkuessaan. Töpselit korviin ja hiljaisia kohteliaisuusfraaseja toistoharjoituksena!
Olen sen verran iällä, että muistan, kuinka 1980-luvun alussa tietokoneet alkoivat hivuttaa itseään työpöydillemme. Meitä kehotettiin miettimään, mitä tekisimme kaikella sillä ajalla, jonka uusi teknologia pian lohkoo käyttöömme.
Kävikin päinvastoin. Osoittautui, että teknologian myötä meistä tuli todellisia hoppuhousuja. Kehitys oli niin huimaa, että juuri nyt, jouluna 2010, meillä on kiireempi kuin ihmiskunnalla koskaan aiemmin.
Eikä siinä kaikki. Olemme oppineet suorastaan rakastamaan aikapulaamme. Vähän kertaansa olemme kiihdyttäneet pinnallisen elämämme -- sillä syvällistä se ei ehdi olla -- huohottavaan puolihölkkään.
Tuntuu kuin voisimme elää vasta kuultuamme ympäriltämme surinan, piipityksen ja tuplaydinprosessorien tuulettimien juovuttavan huminan. Se vain on jotenkin niin rauhoittavaa.
Sen sijaan, että teknologia olisi vapauttanut meidät antamalla lisää aikaa, se alkoikin kahlita meitä. Se alkoi myös nöyryyttää meitä.
Ettekö usko! Viime viikolla uusi kamerani teki minusta antiikkisen kuvatuksen. Kävi nimittäin niin, että en ymmärtänyt edes laitteen käyttöohjetta, saati rakkinetta itseään.
Teknologia on nostattanut talon korkuisia informaatiohyökyjä ympärillemme. Koska internet on mitä se on, meistä tyhmistä ihmisistä tuntuu jatkuvasti siltä, ettemme millään löydä oikeaa tietoa tarpeisiimme.
Ahdistumme, kuten norjalaiskirjailija Erlend Loe: "En ole niin tyhmä, ettenkö tajuaisi, että jonkinlainen määrä tietoa on vain hyväksi. Mutta en ole lainkaan varma siitä, mikä on tärkeää ja mikä ei."
Juuri tässä on oravanpyörän käyttövoima. Koska valtaosa meistä viettää päivänsä kuvaruutua tuijottaen, joudumme päivittäin pettymään niin monella tapaa. Emme sittenkään ehtineet, emme sittenkään löytäneet!
Loivennamme tyytymättömyyttämme jatkamalla työpäivää. Sen voi tehdä jäämällä illaksi työpaikalle, tai leppoisammin, jatkamalla epätoivoista naarausta kotona, olohuoneen pikkupöydällä.
Pelottaa. Pelottaa oikeasti. Hyvään elämään on aina kuulunut yksinkertaisia asioita, sellaisia kuin yhteisöllisyys, rauha ja lepo -- jopa hiljaisuus.
Näin joulun alla olen miettinyt kiirettä. En löydä moniakaan perusteita alituiselle kiireelle. Ehkä kiire kuitenkin on hyväksi silloin, kun se saa aikaan hyvää, esimerkiksi pelastettua ihmiselämän.
Ehkä joulukiire on tällaisen kiireen pikkuveli. Sen ydin on terve, sillä joulukiire tähtää hyvään. Juuri nyt meillä on lupa kiirehtiä hiukan ja hymyssä suin. Näin voimme saada aikaa pysähtymiselle ja hiljentymiselle joulun tärkeän sanoman äärelle.
Kirjoittaja on kasvatustieteen professori, joka on kirjoittanut kirjoja kiireestä ja puhunut työelämän douppauksesta.