Elokuu 1980 Brysselissä. Aamujuna lähtee Pariisiin. Matkustajia nousee junaan tuhatkunta, heistä noin 500 rinkkojaan kantavia interrailaajia. On helle, tungos hirmuinen, vaunujen välikötkin niin täynnä, että siellä voi vain seistä. Ei tarvitse pelätä, että tuupertuisi lattialle. Ei mahdu kaatumaan. Pariisin Gare du Nord -asema tuo kolmen tunnin päästä pelastuksen. Kaupunkikin on hieno.
Kokemattoman reilaajan seuraava ongelma tulee vastaan illalla Gare du Nordilla: kuinka on mahdollista, että miljoonakaupungista pääsee vain pohjoiseen, kun tarkoitus on mennä etelän Marseilleen. Pitääkö palata Brysseliin ja mennä Välimerelle toista reittiä?
Matkatoveri ei ole ennen käynyt Pännäistä pitemmällä, mutta saa puolen yön paikkeilla selville, että Pariisissa on useita rautatieasemia. Pitää mennä Gare de Lyonille. Siellä selviää, että ensimmäinen juna Marseilleen lähtee aamulla. Ja aamulla upea juna viekin etelään kuin kiskoilla liukuen. Tunne on hieno: kesätyö takana, edessä Etelä-Ranska, Italia ja mitä kaikkea.
Euroopan laajuinen junien interraillippu täyttää 35 vuotta. Tuolta ajalta parisataatuhatta suomalaista voi kertoa omat matkakuvauksensa. Joku matkabudjettinsa ylittänyt selvisi Kreikasta Suomeen parin vesipullon ja muutaman hedelmän turvin. Joku toinen palasi kotiin tuliaisinaan välimerellinen poikaystävä. Kolmannelle tuli junareissulla ero, kun kotimaisen sulhon huonot puolet nousivat pintaan matkan rasituksissa.
Parhaimmillaan interrail-lippuja myytiin joskus 1980-luvulla parikymmentätuhatta vuodessa. Nyt myynti on jämähtänyt pariin kolmeen tuhanteen. 1970- ja 1980-lukujen parikymppisiä, tämän hetken keski-ikäisiä kutsutaan joskus interrail-sukupolveksi. Nykyisiä parikymppisiä voisi sanoa halpalentosukupolveksi. Juuri halvat lennot ovat interrailin suosiota syöneet. Osalle junakierros ei myöskään ole ollut riittävän extremeä sen jälkeen kun muotiin tuli Madventures-henkinen egonnostatusturismi.
Keski-ikäinen, interrailin tai pari kokenut nykyinen palkkatyöläinen katsoo jo maailmaa setämäisellä tai tätimäisellä asenteella. Sillä uhallakin on pakko sanoa, että kuukauden junakierros Euroopassa opettaa paljon enemmän kuin neljä viikon halpamatkaa aurinkorannalle tai suurkaupunkiin hotellimajoituksiin.
Ei siksi, että junamatkailun väsymys ja rähjäisyys jotenkin jalostaisivat vaan muun muassa siksi, että junamatkalla tapaa paikallisia ihmisiä aivan toisessa mitassa kuin massalomakohteissa ja niiden ravintoloissa ja kauppakujilla. Junamatkustajat ovat keskenään tasavertaisia kulkijoita, jotka sattuma on tuonut yhteen, ja interrailaajat siinä joukossa kuin saman heimon jäseniä.
Ylivoimainen interrailkortti on tietysti siksikin, että sillä pääsee paikkoihin, joihin lentokoneilla ei pääse. Jos matkalla Oulusta Müncheniin haluaa vilkaista, miltä Lyypekki näyttää, junalla se onnistuu, ei lentokoneella. Yhä merkittävämpää on sekin, että junien ympäristörasitus on rajusti pienempi kuin lentokoneiden.
Tähän mennessä interrail on maanosassa liikuttanut ihmisjoukkoa, jonka koko on varmasti seitsennumeroinen. Kortti on lisännyt eurooppalaisten yhteenkuuluvuutta enemmän kuin mikään ylhäältä ohjattu Eurooppa-kampanja. Kun interrail 15 vuoden päästä täyttää 50 vuotta, se on ison juhlan syy siinä kuin oli EU:n 50-vuotispäiväkin.
***
Ranskassa ajettiin tiistaina junalla 575 kilometrin tuntinopeudella. Kun Pohjanmaan radan peruskorjaus aikanaan valmistuu, sen huippunopeus on 375 tuntikilometriä matalampi. Iloitaan silti siitäkin.