Pöydällä on pari viikkoa sitten Kuubassa lomailleen ystävän tuliainen: Granma-lehti, Kuuban kommunistipuolueen keskuskomitean virallinen julkaisu. Se sama lehti, jossa Fidel Castro tiistaina ilmoitti luopuvansa vallasta, mutta vähän aikaisempi numero. Siinä pääuutisena näkyy olevan José Martin, 1800-luvulla eläneen Kuuban itsenäisyysmiehen koottujen teosten ilmestyminen: "Marti ja Fidel, opetuksia meidän ajallemme".
Ei ehkä kuumin mahdollinen uutinen?
Lehdessä on kahdeksan sivua, paperin laatu surkeaa, koko takasivu kertoo armeijasta, joka valmistautuu puolustamaan Vallankumousta ja Sosialismia.
Nostalginen olo: tällaisia läpysköitä tarttui käteen 1980-luvulla Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa. Sen koommin niitä ei olekaan näkynyt.
Kirjoituspöydän pinoissa notkuu myös viime vuonna ilmestynyt Heikki J. Eskelisen kirja Fidel Castro - Vallankumouksen kaupparatsu. Sen sisältö on tiivistetty tähän määritelmään: "Vallankumouksen natistessa niitoksissaan jäljelle on jäämässä vain yksi totuus sen toistamasta propagandasta: Vallankumous ja kuolema!". Kirjan mukaan Raul Castroa pidetään alkoholisoituneena mitättömyytenä; koko saaren kirjoittaja kuvaa kurjuutensa uppoavaksi laivaksi.
Eipä näytä ihan vielä uponneen. Mutta jotain tuokin kirja kertoo: ei kai millään muulla pienellä kehitysmaalla ole ollut johtajaa, jonka nimi olisi noin tunnettu ja noin tunteita herättävä, puolesta ja vastaan.
Eikä ihme. Itselläni on toimittajan vuosia takana ja paikkoja kierrettynä jo sen verran, että monta puhujaa on ehtinyt kuulla ja nähdä. Paras heistä on ollut Fidel Castro.
Seitsemän minuutin puhe Rion ympäristökokouksessa 1992 oli silkkaa maagista runoutta, leveillä vedoilla maalailua oikeudenmukaisuudesta, köyhyydestä, paremmasta maailmasta. Lehdistösalissa kaiken nähneet kollegat nousivat pystyyn ja taputtivat, toisin kuin kellekään muulle.
Miten hän sen teki? Vaikea sanoa. Puheen sisällöstä sinänsä ei jäänyt paljon mieleen, eikä se edes ollut oleellista. Tärkeintä oli vaikutelma, uskomaton lataus, karisma.
Eivät muut pääse samaan. Castron oppipoika, Venezuelan Hugo Chavez osaa hänkin puhua. Mutta Chavez on kiukkuinen, saarnaava, nopeasti vieraannuttava. Zimbabwen Robert Mugabe saa aina kolmanneksen samassa salissa olevista afrikkalaispomoista taputtamaan, mutta miehen äänekäs tuomio brittiläisten imperialistien koiruuksia vastaan on pelkästään säälittävää ja surullista.
Vedossa ollessaan Fidel oli aivan toista maata. Sen on pakko selittää paljon.
Maassa, jonka tärkein julkaisu on Granman kaltainen tekele, ei voi olla kaikki kunnossa. Saati sitten sellaisessa, jossa 50 vuotta kansan vallankumousta johtanut mies luovuttaa vallan veljelleen. Harva lehti sitä paitsi tohtii käyttää tunnuskuvanaan partaisia karjuvia äijiä heiluttamassa nyrkkejään ja kivääreitään. Jos jokin valta ammentaa sellaisesta mielikuvasta olemassaolonsa, se on kehnolla pohjalla.
Mutta jonkun tusinadiktaattorin johdossa Kuuba olisi jo joko täydellinen pakkovalta tai sitten järjestelmä olisi jo romahtanut.
Nyt se taitaa jatkua, muuttua, kehittyä johonkin. Ei Castrosta syyttä ole tullut myytti. Hän pani itseään likoon -- moni kommunistijohtaja ei uskaltanut ihmisten keskelle ollenkaan. Mies ja ääni, kirjaimellisesti, ja niinpä hän jäi lopulta eläkkeelle kaikessa rauhassa. Sitä ylellisyyttä ei yleensä vallankumousjohtajille ole suotu.
***
Yhdysvaltain tyhjä lähetystö paloi Belgradissa. Se ei toivottavasti ollut enne siitä, että Kosovon vuoksi palaa vielä paljon muutakin. Sellainen mahdollisuus on olemassa.