On iltamyöhä. Täysi pimeys laskeutuu Afganistanin pääkaupungin Kabulin ylle; on niin hämärää, että kaikki kissatkin ovat mustia. Pieni, kuivakas mies istuu nojatuolissa keskellä olohuoneetta, katsoo alta kulmain ja sättii vieraita siitä, että he ovat tulleet maahan kommunistihallinnon kutsumana.
Hänelle se on viesti siitä, että vieraat tukevat vallassa olevia hallitsijoita. Vieraille se oli vain ainut mahdollisuus saapua maahan sotavuonna 1989; sinä vuonna, jolloin neuvostojoukot olivat poistumassa Afganistanista.
Mies ei ole kuka tahansa afgaani, vaan entinen kuninkaan hallinnon ministeri. Keskustelun lämmittämiseksi hän kertoo, että kun kapinalliset (nykyään heitä kutsutaan talebaneiksi) ottavat vallan, ensin hirtetään maan päämies, kommunistijohtaja, sitten joku sotilasjohtajista ja kolmantena kauppaministeri, jonka luota illalliselta vieraat ovat juuri tulleet.
Ihon pintaa kylmää, vaikka mies tarjoaakin tulikuumaa teetä. Myöhemmin tuli todistettua, että näinhän siinä kävi. Kun uudet miehet nousivat valtaan, ne vanhan vallan edustajat, jotka eivät ehtineet paeta maasta, menettivät päänsä. Se oli tapa ja on sitä yhä.
Kuninkaan aikainen ministeri kertoi viisauden, joka ei ole hävinnyt mihinkään, ovat valtaa pitäneet kommunistit, talebanit tai karzait. Viisaus on tässä: on eri asia ottaa valta Kabulissa kuin hallita maata.
Sen saivat kokea aikoinaan Afganistania miehittäneet britit ja neukut. Kummatkin kärsivät nöyryyttävän tappion.
Sen ovat saaneet huomata myös Yhdysvallat. Sen entiset liittolaiset, talebanit, saatiin syöstyä vallasta, mutta se ei tarkoita sitä, että länsimaiden tukema Hamid Karzai kirjavine tukijoukkoineen kykenisi hallitsemaan maata. Ei edes vieraiden tykkien turvin. Todennäköistä on, että se päivä koittaa, jolloin Yhdysvallat liittolaisineen Suomi mukaan lukien joutuu lähtemään maasta ilman kunniakasta voittoa.
Afganistania on vaikea ymmärtää länsimaisesta näkövinkkelistä. Kuten sitä, että maata ei hallita Kabulista käsin muuten kuin muodollisesti.
Elämä maaseudulla, missä suurin osa kansasta asuu, on perustunut heimovaltaan vuosisatojen ajan. Eloa ohjaavat heimopäälliköt, eivät Kabulin herrat. Tätä järjestelmää eivät kyenneet horjuttamaan sen paremmin britit kuin neukutkaan. Tuskin amerikkalaisetkaan.
Menoa on yritetty muuttaa, mutta aina yhtä huonoin tuloksin. Uudet tuulet on saatu jonkin aikaa puhaltamaan Kabulissa, mutta eipä juuri muualla.
Afganistanin sotaisassa historiassa on toki vähemmän sotaisia ajanjaksoja. Tällöin keskusvalta on onnistunut taiteilemaan paikallisten heimopäälliköiden kanssa.
On vaikea kuvitella, että mikään muu tulisi kysymykseen nytkään. On turha elätellä toiveita siitä, että afgaaneista saataisiin länsimaisen demokratian lipunkantajia. Etenkin kun iso osa kansasta ei osaa lukea eikä kirjoittaa.
Heitä ei paljon lämmitä yrityksemme todistaa ajavamme heidän asiaansa; että haluamme kitkeä pois pahan ja tarjota tilalle hyvää. Etenkin kun hyvän sanomaa levitetään nykyaikaisten tappokoneiden voimalla.
Yksi asia, jonka afgaanit tuntevat nahoissaan, on se, että he kokevat maansa olevan miehitetty. Niinpä sen paremmin amerikkalaisten kuin suomalaistenkaan läsnäoloa ei katsella suopein silmin.
Me olemme heidän silmissään miehittäjiä. Olkoonkin, että ajattelemme poikiemme olevan siellä hyvin aikein ja toimivan vain afgaanien parhaaksi.
Mitä tapahtuisi, jos länsi vetäytyisi Afganistanista? Varmaan sisällissota kiihtyisi joksikin aikaa. Entä sitten?
Kannattaisi pohtia sitä, kumpi on nopeampi tie rauhaan: sekö että länsimaat yrittävät järjestellä afgaanien asioita, vaiko se, että ne annetaan heidän itsensä hoidettavaksi mahdollisimman pian. Myöhemmin näin on joka tapauksessa toimittava.
Historiasta yleensä opitaan se, ettei siitä opita mitään. Mitä jos kuitenkin annetaan Afganistan afganistanilaisille ja kutsutaan omat pojat kotiin.