Brysselissä käydessäni en huomannut, että Belgialta puuttui hallitus.
Sama pätee Suomeen. Mutkistuneista hallitusneuvotteluista huolimatta vierailija ei havainne täällä mitään erityistä. Tilanteen dramatiikka on pysynyt median tarjoamissa raameissa, ja suomalainen korkeintaan ihmettelee, miksei "joku" vihdoin tee "jotain".
Historia on täynnä pattitilanteita, gordionin solmuja, joihin toivotaan Aleksanteri Suuren kaltaista ratkaisijaa. Vain miekan heilahdus ja asia on selvä.
Useimmiten oivallus ei riitä hankalien tilanteiden selvittämiseksi. Tarvitaan pätevyyttä ja siitäkään ei aina ole apua.
Tammikuussa 1850 piti ensimmäisen istuntonsa nelimiehinen komitea, jolla oli lähes mahdoton tehtävä: Lontooseen piti 16 kuukaudessa järjestää maailman suurin kansainvälinen teollisuusnäyttely.
Se tarvitsi tyyssijakseen suurimman koskaan pystytetyn rakennuksen.
Komitea seuloi yli 240 ehdotusta näyttelyrakennuksen suunnitelmaksi ja totesi kaikki toteuttamiskelvottomiksi. Aika alkoi huveta käsistä.
Apu tuli odottamattomalta taholta. Puutarhuri Joseph Paxton esitti ratkaisun jättimäisen rakennelman jättimäisiin ongelmiin. Paxton oli alansa kuuluisuus, Devonshiren herttuan pääpuutarhuri, joka oli saanut trooppisen Victoria Regia -lumpeen kukkimaan Chatsworthin kasvihuoneissa.
Paxton tiesi, miten kasvihuoneet rakennetaan suuriksi, valoisiksi, kevyiksi ja kestäviksi. Tarvittiin valu- ja takorautaa sekä lasipaneeleita. Molempia Britannia tuotti enemmän ja halvemmalla kuin mikään muu maa.
Crystal Palace (Punch-lehden antama lempinimi) rakennettiin viidessä kuukaudessa. Siihen olisi mahtunut neljä St. Jamesin katedraalia. Käykääpä vilkaisemassa tätä Sir Christopher Wrenin uusklassista luomusta, ei mikään pikku kirkko. Crystal Palacea sitä vastoin ei enää ole.
Se siirrettiin jo 1850-luvulla uuteen paikkaan samalla kun sitä laajennettiin. Rakennus tuhoutui tulipalossa 1936.
Näyttelyn jälkitunnelmat synnyttivät iskulauseen, joka heitettiin tukalissa tilanteissa: "Kysykää Paxtonilta."
Puutarhurit ovat suosittuja pulmanratkaisijoita. Peter Sellersin roolittamassa elokuvassa (Being There, 1979) yksinkertainen puutarhuri Mr. Chance kohoaa kansakunnan poliittiseksi oraakkeliksi.
Hän saa oman tv-shown lausahtelemalla tyyliin "puut pitää oksastaa varhain". Ennen pitkää maan mahtavatkin nöyrtyvät Mr. Chancen kielikuvien edessä. Ne tulkitaan kommenteiksi ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä.
Puutarhastaan tunnettu - tämä ei ole tekstiviestijuttu - prinssi Charles on kertonut yhtenä päivänä istuneensa lootusasennossa ruusupenkin edessä ja pakottaneensa kukat kuuntelemaan pohdiskeluja maailmankaikkeuden merkityksestä.
Ostaisitko poliittisia neuvoja tältä puutarhurilta?
Vanhat kiinalaiset tuntuvat lupaavammilta. Taolaisten puutarhurien pyrkimyksenä oli tuoda kosminen tasapaino ihmisten keskuuteen luomalla puutarhaan harmoniaa tyhjän ja täytetyn tilan välille. Muistuttanee pyrkimystä vaalilupausten ja hallitusohjelman tasapainoon.
Ankarin puutarhuri löytyy Raamatusta. Jeesus kirosi hedelmiä vailla olevan viikunapuun ikuisesti hedelmättömäksi (Matt. 21: 18-22, Mark. 11: 12-14). Vertailun vuoksi Urho Kekkonen vaikuttaa suorastaan sopuisalta: "Te saatanan tunarit..."
Pitäisikö menestyksekkäällä puutarhurilla olla erityistä karismaa? Nykykielenkäytössä karisma on löysä termi, jolla puhutaan niitä näitä bisneksen ja viihteen johtajuudesta.
The Economist -lehdessä kolumnisti Schumpeter kirjoittaa Äiti Teresasta ja Lady Gagasta. Kirjoittaja kehottaa lukijaa olemaan nauramatta. Hänestä nykyaikaisen johtajan pitää tähtien tapaan puhutella alaisiaan ja kannattajiaan tunteella, ja usein. Tutkijat muotoilevat asian niin, että Lady Gagalla on "kyky luoda tunteenomaista sitoutuneisuutta", siis karismaa.
Kiitos vain! Minun tunteeni ei ole sidottavissa Gagan lauluilla eikä hänen tyylillään puhutella faneja "pikku hirviöikseni". Politiikassa on sama juttu. Haluan kuulla perusteltua asiaa ja nähdä asiallista toimintaa.
Kutsukaa Paxton!