Vaikka Amerikka kehui ensin Kurt Vonnegutin, 83, maasta taivaaseen ja teki hänestä 1960- ja 1970-luvun suuren yhteiskunnallisen keskustelun aikaan jonkinlaisen campusgurun, amerikkalaisetkin näyttivät vuosisadan vaihteen jälkeen unohtaneen hänet.
Vonnegutin sanotaan olevan väsynyt, ja hän tunnustaa olevansa toisinaan hiukan kyllästynyt olemassaoloon tällä hullulla planeetalla, mutta Manhattanilla, hänen ranskalaisessa lempiravintolassaan istuva mies, ei ole mikään vanha, alistunut kirjailija.
Ravintola La Méditerranée sijaitsee muutaman askelen päässä Vonnegutin asunnolta. Vonnegut nauraa yhä mielellään, julistaa sitä, eikä pidättele nauruaan.
Lisäksi hänen viimeisenä kirjanaan pitämänsä teoksen myöhäsyntyinen menestys huvittaa ja piristää häntä. A Man without a Country (Mies vailla isänmaata) -kirjaa on myyty yli 250 000 kappaletta.
Myös Vonnegut itse oli ikäännyttyään päättänyt lopettaa kirjoittamisen. Hän myös kertoi sen kaikille. Onneksi hän ei kuitenkaan pitänyt sanaansa, vaan palasi vuonna 2005 paitsi kirjakauppoihin, myös myyntitilastojen kärkeen pitkiksi viikoiksi viimeisellä kirjallaan.
A Man without a Country koostuu sirpaleisista muistelmista, huumorin lastuista. Siinä Vonnegut uhkaa nostaa oikeusjutun filtterittömien Pall Mallien valmistajaa vastaan. Hän on polttanut noita savukkeita 12-vuotiaasta lähtien, mutta pakkauksen lupauksesta huolimatta ne eivät ole onnistuneet tappamaan häntä.
Kirja syntyi
kansalaisaktivismista
Kirjassa näkyy myös tämän amerikkalaisen suuttumus, jopa raivo. Hän sanoo olevansa kiukuissaan siitä, "millaiseksi tämä maa on muuttumassa". Vonnegut kapinoi ehtymättä maapalloa vastaan, "jonka yksi vaikutusvaltaisimmista ihmisistä on nimeltään George W. Bush".
"Poliittinen tilanne on todella ahdistava. Kirjoittaessani tätä kirjaa minä reagoin kansalaisena. Tein ensin artikkeleita Chicagossa ilmestyvään vasemmistolehteen. Sillä tavoin alkoi se seikkailu, joka johti A Man without a Country -kirjan julkaisemiseen", kirjailija kertoo.
"Tänä päivänä Bush vähät välittää siitä, mitä ihmiset sanovat ja tekevät protestoidakseen sotaa vastaan. Tämä ajatus maailmanlaajuisesta Hyvän sodasta Pahaa vastaan, tämä koko arabimaailman paneminen kiellettyjen listalle, tämä kaikki on skandaali."
Vonnegut korostaa tätä A Man without a Country -teoksessaan.
"Mikäli ette ole huomannut sitä, Floridassa häpeällisesti petkutettujen vaalien takia me näytämme nyt muun maailman silmissä sotahulluilta, pöyhkeiltä irvistelijöiltä, jotka on varusteltu kammottavan voimakkailla aseilla, ja jotka eivät kohtaa minkäänlaista vastustusta. Mikäli ette ole huomannut sitä, meitä pelätään ja vihataan nyt koko maailmassa samalla tavoin kuin natseja aikoinaan", Vonnegut vuodattaa.
"Ja syystä", hän lisää.
Musiikki todistus jumalasta
Onko tämä liiallista amerikkalaisvastaisuutta, jota ilmaisee sellainen amerikkalainen, joka ei enää rakasta omaa maataan?
"Ei suinkaan. Minä en ole amerikkalaisvastainen. Esi-isäni lähtivät Saksasta tänne vuoden 1860 tienoilla. He rakastivat tätä maata. Niin minäkin. He olivat täällä onnellisia. Isäni oli arkkitehti. Jopa tämänhetkisessä turmeluksessa on hetkiä, jotka antavat toivoa"
Vonnegut lainaa erityisen mielellään Abraham Lincolnia.
"Toistan kirjassani yhä uudelleen, että tässä maassa on ollut suurmiehiä.
Kurt Vonnegut rakastaa aiheesta poikkeamisia niin keskustelussa kuin koko kirjallisessa tuotannossaan. Niinpä hän siirtyy ilman mitään johdantoa Bushista klassiseen musiikkiin. Vonnegut muistuttaa, että hän haluaa hautakirjoituksekseensa lauseen: "Ainoa todistus, mitä hän koskaan tarvitsi jumalan olemassaolosta, oli musiikki".
"Kyllä, kaikenlainen musiikki, jazz, Mozart, blues, Beatlesit, Stonesit. Mutta olen erityisen ihastunut Stravinskiin ja hänen Sotilaan tarinaansa."
Yllättäen Vonnegut kertoo säveltäneensä itsekin "maallisen requiemin" ja selostaa pitkään kiinnostustaan musiikin ja kerronnan väliseen yhteyteen.