John Simonin kirjoittama kirja hissiyhtiö Koneen suuruuteen johtaneesta Pekka Herlinistä on merkkitapaus. Huippujohtajat on yleensä kuvattu kritiikittä. Heidän epäonnistumisensa tai henkilökohtaiset heikkoutensa on piilotettu muistelmien ja henkilökuvien marginaaliin.
Simonin kirja on poikkeus - ja hyvin kunnioitettava sellainen. Herlin oli ilmeisen taitava bisnesjohtaja, mutta aiheutti omalle perheelleen lähtemättömät traumat. Pekka Herlin joi rankasti, käyttäytyi omia lapsiaan kohtaan kuin mielipuoli ja kaiken päälle jakoi omaisuutensa muille kertomatta vanhimmalle pojalleen Antti Herlinille.
Nuorin poika Niklas Herlin tuntuu kantavan kaikkein suurinta kaunaa. Hän kirjoitti Uuden Suomen blogissaan isänsä olleen "kusipää, ihmishirviö, pahinta laatua oleva sika, joka olisi pitänyt steriloida hyvissä ajoin". Perheen muillakaan jäsenillä ei ole juurikaan mitään hyvää sanottavaa Pekka Herlinistä.
Suuret johtajat eivät läheskään aina ole suuria ihmisiä. Pikkusieluisuudesta ja herkkänahkaisuudesta kärsiviä johtajia on Suomessakin nähty kosolti politiikan, tieteen, taiteen ja bisneksen huipulla. Lähes poikkeuksetta heidät kuitenkin kuvataan melkein täydellisinä kuolemansa jälkeen. Historia tuppaa olemaan voittajien historiaa.
Toivottavasti Simonin kirja näyttää mallia muille henkilökuville. Myytit erehtymättömistä supermiehistä ja -naisista joutavat jo romukoppaan. Eikä sen tarvitse tarkoittaa kuvauksen kohteena olevan henkilön mitätöimistä, päinvastoin.