Uutena vuotena on tapana tehdä lupauksia ja ennustuksia. Kristillisessä perinteessä varsinkin loppiainen yhdistyy ennustuksiin. Olivathan itämään tietäjät aikansa oppineita, tähtien lukijoita ja ennustajia. Tulevaisuuteen kurkistaminen on kautta aikojen kiinnostanut ihmiskuntaa.
Uudenvuodenpäivänä radio Novassa kerrottiin aasialaisten astrologien ennustuksista apinan vuodelle 2004. Heidän mukaansa niin talouden kuin muunkin kansainvälisen kehityksen kannalta on tulossa hyvä vuosi. Sars-epidemian ja Irakin sodan kaltaisilta onnettomuuksilta vältytään ja luottamus tulevaisuuteen paranee. Maailmantalous puskee apinan vuonna vakaasti ylöspäin.
Jos aasialaisten astrologien ennusteisiin on uskominen, Suomen talous näyttää valoisalta vuonna 2004. USA:n talouskasvu on ollut viime kuukaudet kovasssa vauhdissa ja myönteisen vireen jatkuminen herättää myös Euroopan suuret taloudet horroksesta vuoden alkupuoliskolla. Suomen viennin kasvu kiihtyy selvästi kansainvälisten suhdanteiden vahvistuessa ja teollisuustyöpaikkojen kato pysähtyy.
Yritykset alkavat investoida ja yleinen talouden toimeliaisuus näkyy työpaikkojen lisääntymisenä ja työttömyyden laskuna. Talouden nousu lisää verotuloja ja antaa pelivaraa niin valtion kuin kuntien talouteen.
Globalisaation nostattamat uhkakuvat hälvenevät ja Kiina, Intia ja muut nousevat taloudet nähdään pikemminkin mahdollisuutena kuin uhkana. Suomi jatkaa menestyksekkäästi korkeaan osaamiseen pohjautuvaa strategiaansa. Tässä siis yksi mahdollinen ennuste Suomelle vuodeksi 2004.
Viennin vahvistama talouskasvu voisi hetken maistua mannalta ja lisätä uskoa siihen, että tarpeelliset uudistukset Suomen kilpailukyvyn ja kasvumahdollisuuksien turvaamiseksi on tehty.
Ansiotuloverotusta on alennettu reippaasti työllisyyden parantamiseksi, rakennetyöttömyyttä torjutaan panostamalla työvoiman palvelukeskuksiin ja aktiivitoimiin, kasvuyrityksiä tuetaan yritysverotusta keventämällä ja ikääntyneiden työssä pysymistä edistetään suurella eläkeuudistuksella, joka astuu voimaan 2005.
Näiden lisäksi lukuisia uudistushankkeita on vireillä: kuntien valtionosuusuudistus, opintotukiuudistus, yrittäjyysohjelma ja julkisen sektorin tuottavuushanke. Näiden turvin Suomi-laiva voi porskuttaa eteenpäin kohtuullisen vakain purjein - vai voiko?
Toteutetut ja vireillä olevat talous- ja rakennepoliittiset päätökset tuntuvat hyvinkin riittäviltä, jos voisimme taata, että pitkän aikavälin kasvu pysyisi vähintään kolmen prosentin tuntumassa. Tällöin valtio voisi lunastaa julkisia palveluja, eläkkeitä ja muita tulonsiirtoja koskevat lupauksensa kohtuullisen suurella varmuudella. Mutta jos talouskasvu ei kiihdykään tänä vuonna ja pysyy sen jälkeenkin vaimeana, putoaa monilta hyvinvointivaltion lupauksilta taloudellinen pohja pois. Meneillään olevat uudistukset ja hankkeet eivät riitä.
Seppo Lindblom analysoi erittäin ansiokkaasti hyvinvointivaltion lupausten ja niiden lunastamiseen tarvittavien resurssien välistä epäsuhtaa väitöskirjassaan "Kansankodin tuolla puolen - Hyvinvointivaltion tilivelvollisuuden tarkastelua". Hyvinvointivaltion lupausten ja resurssien kuilu repeää vääjäämättä, kun talouskehityksen epävarmuus ja ennakoimattomuus lisääntyvät teknologian kehityksen ja globalisaation seurauksena, väestö ikääntyy, eikä poliittinen järjestelmä kykene tarvittaviin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin uudistuksiin kansalaisten "ylivaatimusten" edessä. Peruslähtökohtana pitäisi olla lupausten ja hyvinvointijärjestelmien mitoittaminen niin, että niiden velvoitteista voidaan selvitä myös heikomman talouskehityksen oloissa.
Politiikassa rakenneuudistusten hintana pidetään lähes varmaa vaalitappiota, koska lyhyellä aikavälillä näkyviin tulevat vain uudistusten kustannukset etuisuuksien kaventumisena. Tunnetusti kukaan ei halua luopua saavutetuista eduista - ei vaikka ne romahduttaisivat pohjan koko systeemiltä. Rakenneuudistusten suuri ongelma on, että hyödyt näkyvät tavallisesti vasta seuraavalla vaalikaudella. Mistä löytyy poliittisia päätöksentekijöitä, jotka tekevät vaikeita päätöksiä, joiden kypsät hedelmät putoavat kilpakumppaneiden syliin?
Mitä Suomessa vielä pitäisi tehdä? Mistä eduista luopua?
Suomi on korkean elintason maa, johon liityvät korkea sosiaaliturva, korkea verotus ja korkeat työvoimakustannukset. Kestävä strategia globaaleilla areenoilla menestymiseksi ei voi perustua työn hinnan polkemiseen, turvaverkkojen purkamiseen tai veroparatiisiajatteluun.
Korkea sosiaalituva ja korkea verotus kulkevat käsi kädessä ja tyypillistä pohjoismaiselle hyvinvointijärjestelmälle on, että samat henkilöt tai perheet ovat sekä maksu- että saamapuolella. Eurojen kierrättäminen julkisen sektorin kautta ei välttämättä kaikissa tapauksissa ole perusteltua tai järkevää.
Huipputeknologiaa ja erityisosaamista vaativilla aloilla korkeita työvoimakustannuksia voidaan kompensoida tuottavuutta lisäämällä ja erikoistumalla tuotantoon, jossa kustannukset eivät ole ykkösasia kilpailussa pärjäämiseksi. Monilla työvaltaisilla palvelualoilla tuottavuuden jatkuvaan nostamiseen ei kuitenkaan ole samanlaisia mahdollisuuksia.
Suuri kysymys tuleekin olemaan, miten ratkaista työvaltaisten palveluiden hintatason pysyminen kansalaisten ostovoiman rajoissa ja samalla turvata näillä aloilla työskentelevien henkilöiden toimeentulo ja työpaikat. Voisi ennustaa, että syksyn tuponeuvotteluissa tämä kysymys nousee viimeistään esille.