Elämme kuplien maailmassa. Kauas näyttää väistyneen aika, jolloin ainoat kuplat saippuakuplien lisäksi olivat kuplavolkkari ja se, mitä skumppalasista löytyi.
Nyt on koettu it-kuplaa, asuntokuplaa ja Välimeren talouskuplaa, itse asiassa globaalia rahoituskuplaa. Toisaalta esimerkiksi Mark Zuckerbergin Facebookia ei ole moitittu kuplaksi, vaikka pörssi sulatti ”Sokerivuoren” arvosta puolet.
Kaikkien kuplien emo on kuitenkin Etelämeren kupla. Sen rinnalla kalpenee jopa Hollannin tulppaanimanian synnyttämä kupla.
Englannin Tory-puolueen johtaja, Oxfordin jaarli Robert Harley perusti 1711 ns. Etelämeren komppanian käydäkseen kauppaa Karibialla ja Etelä-Amerikassa. Harley sai parlamentilta monopolioikeudet, olihan hän valtionvarainministeri ja käytännössä hallituksen pääministeri. Jääviysajattelusta ei ollut tietoakaan.
Utrechtin rauhansopimuksesta (1713) neuvoteltaessa Harley vaati, että hänen komppaniansa saisi yksinoikeuden käydä kauppaa Espanjan kultaa ja hopeaa tiukkuvissa siirtomaissa. Komppania pyrki siis kaksinkertaiseen monopoliin.
Espanjan myönnytykset olivat lopulta vaatimattomia, mutta mielikuvat niiden lupaamista voitoista valtavat.
Komppanian aivo John Blunt rakensi suunnitelman, jonka mukaan Englannin sotavelat, yhdeksän miljoonaa puntaa – huikea summa siihen aikaan – voitaisiin ottaa firman hoiviin. Takuita vailla olevien sota-obligaatioiden haltijat joutuivat vaihtamaan arvopaperinsa komppanian osakkeisiin.
Etelämeren komppania sai kruunulta vastineeksi kuusi prosenttia velan arvosta vuotuisena korkosuorituksena (vuoteen 1727 asti).
Ei mikään huono sopimus samalla, kun yleinen sijoitushuuma nosti komppanian pääoman ennennäkemättömiin korkeuksiin.
Blunt keksi oivan rahoituspumpun: komppania laski liikkeelle ylihinnoiteltuja osakkeita, jotka saattoi ostaa osamaksulla. Hieman myöhemmin firma kertoi kassavaransa nousseen niin reippaasti, että komppania ryhtyy asiakkaidensa lainanantajaksi. Lumoutuneet sijoittajat kykenivät maksamaan osakkeistaan yhä korkeampia hintoja.
Osakeyhtiöt tarjosivat aristokraattien joutilaalle rahalle mukavan sijoituskohteen. Ylimystön ei tarvinnut itse käydä rahvaanomaista kauppaa vaan pelata siistiä paperipeliä.
Etelämeren komppanian menestys siivitti lukemattomia pelleosakeyhtiöitä. Niiden tarkoitus ei ollut tehdä yhtään mitään, vain kerätä rahat pois huuman tartuttamilta säädystä ja älystä riippumatta. Englannin rahapajan johtaja Isaac Newton meni halpaan siinä missä muutkin.
Newton pani kaksi kertaa rahansa likoon. Maltilliselle ensisijoitukselleen hän sai sadan prosentin tuoton ja innostui panostamaan oikein kunnolla. Kaikki meni. Newton sanoikin, että ”kykenen laskemaan taivaankappaleiden liikkeet, mutta en ihmisten hulluutta”.
Osakepelillä oli ankarat arvostelijansa kuten kirjailija John Addison. Hän toimitti sellaisia maineikkaita lehtiä kuin The Spectator ja The Guardian. Kuvataiteilijat eivät olleet pekkaa pahempia. William Hogarth, 1700-luvun suuri moraalikriitikko kuvasi murhaavasti osakekeinottelua. Yhdessä hänen etsauksessaan (1721) karusellin akselin nokkaan nostettu pukki, kultaisen vasikan ajankohtaismuoto, kysyy: ”Kuka ratsastaa seuraavaksi?”
Hogarth oli hiukan jälkijunassa, sillä ”Etelämeren kupla” puhkesi 1720 komppanian osakkeiden romahdettua. Rysäys johti monien kurjuuteen, ja parlamentille tuli kiire lakkauttaa pahimmat huijarifirmat. ”Bubble Act” kielsi kymmenittäin yrityksiä. Niiden joukossa oli muun muassa yhtiö, joka kehitti ikiliikkujaa.
Lopetettuihin kuului myös kaksi hevosten vakuuttamista harrastanutta liikettä. Autovakuutuksen edeltäjiä! Yksi kuplafirmoista tavoitteli Britannian paperiteollisuuden kehittämistä. Suomen tulevan kehityksen kannalta Englannin parlamentti teki siis mitä onnellisimman päätöksen.
Ja parasta kaikessa: Etelämeren komppania sai rauhassa jatkaa työtään seuraavat sata vuotta.
Kirjoittaja on Espoon modernin taiteen museon EMMA:n johtaja ja pitkäaikainen kulttuuritoimittaja.