Äskeisten eduskuntavaalien suurin yllätys oli, että myytti yhtenäisestä kansakunnasta elää sitkeästi edelleen.
Uurnilla käynnin jälkeen useat asiantuntijat ja poliitikot kertoivat pelkäävänsä, että vaalituloksen seurauksena Suomi menettää yhtenäisyytensä ja jakautuu kahtia – ellei peräti kolmeen tai neljään osaan.
Ilmaan on piirtynyt kauheita kuvajaisia jakautumisesta eriseuraisiin, omaa etua ajaviin kuppikuntiin, joilla ei ole kosketusta toistensa elämänpiireihin.
Suomessa on alettu puhua omissa kuplissaan elelevistä ryhmistä, joista yhteen pakkautuu punavuorelaisia viininlipittäjiä ja toiseen korpikylien pöllisahureita.
Ajatus yksimielisestä ja yhtenäisestä kansasta on puhdas uskomus, kansallinen myytti. Tarinalla yhtenäisestä suomalaisuudesta on voitu selittää Suomen olemassaolo.
Myytit ovat voimakkaita ajattelun ohjaajia, vaikka emme itse sitä välttämättä havaitse. Esimerkiksi sana valtiolaiva tuo mieleen kuvajaisen vakaasta Suomi-aluksesta, jota viisaat kansan valtuuttamat kipparit vuorollaan ohjaavat säästä piittaamatta.
Kansalliset myytit jylläävät kansakunnan yhteisessä tajunnassa ja putkahtavat huomaamatta ulos yksittäisten ihmisten puheissa.
Yksimielisyyden korostaminen on väline, jolla on lujitettu repaleista yhteenkuuluvuutta ja muokattu suhdetta muuhun maailmaan.
Nuori mies Urho Kekkonen julkaisi vuonna 1938 kirjan, jonka nimeen tiivistyi hellitty näkemys Suomesta: Yhtenäinen kansa – itsenäisyytemme vankin turva ja tuki.
Kirjallaan Kekkonen teki Asterixit paljon ennen gallialaisesta kylästä kertovaa sarjakuvaa. Kekkonen korosti, ettei pienellä maalla ole varaa keskinäiseen eripuraan, kun isommat alkavat puristaa ahtaalle.
Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin Paavo Haavikko julkaisi teoksen Kansakunnan linja. Alaotsikko oli vähemmän mahtipontinen kuin Kekkosella: Kommentteja erään tuntemattoman kansan tuntemattomaan historiaan 1904–1975.
Kekkonen toimi tuohon aikaan jo ikämiespresidenttinä ja hallitsi maata niin kutsuttuna koko kansan Urkkina.
Kekkosen ajan myyttiin kuului tähdentää selkeätä toimintalinjaa, jollaisen Suomi oli vakaan harkinnan tuloksena itselleen valinnut.
Suomi koki olevansa idän ja lännen välinen siltainsinööri, joka soittelee kanteleestaan viisaita rauhanlauluja. Sellaista tarinaa taottiin lasten mieliin alaluokilta alkaen.
Myös Haavikko teki Asterixit. Hän korosti kirjassaan pienen kansan ovelaa sitkeyttä.
Niillä opein suomalaiset olivat voineet kupata Venäjää käydessään kauppaa puutavaralla. Se jos mikä helpotti syvimpään suomettuneisuuden aikaan.
Yhtenäinen kansa on voimissaan oleva myytti, mutta se ei vastaa todellisuutta. Huolestuminen kansan jakautumisesta kupliin on ymmärrettävää – ja aivan turhaa.
Suomi on aina ollut jakaantunut erilaisiin ihmisiin ja ryhmiin, joiden edut ja maailmankatsomukset ovat harvoin kohdanneet. Ei ole yhtä Suomea.
Sisällissota, kommunistivaino, natsiystävyys, porvarivaino, neukkuystävyys, juntit ja älyköt, etelä ja pohjoinen. Historiasta löytyy kaikkea muuta kuin ykseyden muhevaa kukkamultaa.
Jos Suomi olisi yhtenäinen kansakunta, niin edellinen kuuden puolueen hallitus olisi säteillyt yksituumaisuutta ja onnistunut kaikessa.
Kenties ainoa mikä yhdistää suomalaisia on kuvitelma siitä, että jokin yhdistää suomalaisia.
Kolumni