Itämeren surkea tila etenkin Suomenlahdella ja Saaristomerellä on tunnettu jo pitkään. Silti Suomessakin on yhä helpointa syyllistää muita kuin katsoa peiliin.
Pohjoismaiden ja Baltian maiden ulkoministerit ovat juuri olleet koolla Turussa. Pääteemana oli Itämeren alueen aseman vahvistaminen EU:ssa ja Itämeren alueen maiden oma yhteistyö. IItaohjelmaan kuului muun muassa risteily Aurajoella.
Oikeasti ministerit olisi pitänyt viedä istumaan iltaa johonkin Turun saariston mökkirantaan keskelle Suomen kansallismaisemiin kuuluvaa entistä idylliä, jossa vesi tähän aikaan vuodesta on muuttunut vihreäksi, myrkylliseksi ja uimakelvottomaksi sinileväpuuroksi.
Perämeren, Merenkurkun ja Selkämeren karut rannat Pohjanlahdella ovat nousemassa tätä menoa arvoon arvaamattomaan. Pohjoisessa maisemasta ja merestä voi nauttia yhä täysin siemauksin kuten aina ennenkin, eikä kalastajakaan nosta vedestä liettyneitä ja likaantuneita pyydyksiä.
Ansio tästä kuuluu vain sille, että Ahvenanmaan luona eräänlainen kynnys jakaa Itämeren vedet ja käytännössä eristää Pohjanlahden. Pohjanlahti pystyy ainakin vielä kestämään omalta rannikoltaan tulevan kuormituksen.
Suomenlahden ja Saaristomeren tilanne on toinen. Meri ei kestä, vaan kuolee. Asutuksen, teollisuuden, maatalouden ja laivaliikenteen yhdistelmä on sille yksinkertaisesti liikaa.
Pietarin/Leningradin suurkaupungin kaikki jätevedet syöksyivät lähes 300 vuoden ajan sellaisinaan suoraan Suomenlahteen. Nyt puhdistamoita on jo vihdoin rakennettu sekä Venäjän omin avuin että pohjoisen ulottuvuuden ohjelmien turvin, mutta fosforikuormitus on yhä tuntuva. Itäisen Suomenlahden pohja on käytännössä kuollut.
Puola on toinen suuri saastuttaja. Sielläkin ympäristötietoisuus on yhä hyvin heikoissa kantimissa.
Nämä maat, etenkin Venäjä, on helppo syyllistää Suomessa vastuullisiksi Itämeren kehnosta tilasta. Kuitenkaan Pietarin ja Puolan jätevesillä ei juurikaan ole tekemistä Saaristomeren kanssa.
Saaristomeri kilpailee Lapin tunturien kanssa Suomen arvokkaimman ja kauneimman kansallismaiseman tittelistä, mutta vihreäksi myrkkypuuroksi aina loppukesällä muuttuvat rannat muistuttavat jo enemmän painajaista. Suurin Saaristomeren rehevöittäjä on suomalainen maatalous fosfori- ja typpipäästöineen: Oma osansa rantavesien saastumisessa on mökkiläisillä ja muulla asutuksella.
Maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila on maatalouden päästöjen moittimisesta kimpaantuneena ilmoittanut, ettei Itämeri pelastuisi, vaikka koko maatalous lakkautettaisiin Suomesta.
Asenne ei ole rohkaiseva. Suomi voi omin keinoin vaikuttaa tuntuvasti omien rannikkovesiensä kuntoon. Etenkin Saaristomeren tila on nimenomaan siitä kiinni.
Rannikkopitäjien ja jokivarsien maatalouden lakkauttaminen ei tietenkään tule kysymykseen. On olemassa päästöjä vähentäviä keinoja, mutta niitä on otettu tiloilla laiskasti käyttöön. Siihen tarvittaisiin kannustuksen, velvoitteiden ja tukien yhdistelmää, ja sen luomiseen tarvitaan poliittista tahtoa. Suomen muillakin vesialueilla on tarpeen kiinnittää enemmän huomiota maatalouden päästöjen ehkäisyyn.
Saaristomeren kaltaisen alueen pelastaminen ei ole maakunnallinen, vaan kansallinen kysymys. Sitä paitsi jos oma tontti on puhtaana, on helpompaa vaatia naapureiltakin samaa.