Taudit ymmärrettiin ennen nykyaikaisen lääketieteen kehitystä yliluonnollisten tai pahansuopien voimien aiheuttamiksi häiriötiloiksi tai Jumalan rangaistuksiksi.
"Primitiivisissä oloissa maasta, kasveista tai vedestä saattoi tarttua ihmiseen pahoja voimia, väkeä, joka piti karkottaa sanan voimalla", kertoo Turun yliopiston suomen kielen professori ja Suomalaisen tiedeakatemian jäsen Kaisa Häkkinen.
Väki on suomalais-karjalainen termi sille jännitteiselle voimalle, joita kaikki oliot ja olioluokat kantoivat.
"Kalevalassa märkähattu karjapaimen surmaa Lemminkäisen syöksemällä umpiputken hänen sydämensä läpi. Varsinkin äkkiä ilmaantunut kipu tai halvaus tulkittiin pahansuovan olennon lähettämän ammuksen tai nuolen osumaksi", Häkkinen toteaa.
Nykykieleen on tällaisista tapauksista säilynyt ainakin noidannuoli. Kohtaus on merkinnyt osumista.
Häkkinen on tämän hetken merkittävin kielemme etymologi eli sanojen alkuperän selittäjä. Hän on tutkinut myös vanhoja suomalaisia taudinnimiä 1600-luvulta. Nimet ovat varsin osuvia ja karmaisevan kuvaavia.
Syövä tauti eli syöpä
Lääkäriseura Duodecimin lehdessä julkaistu katsaus osoittaa, että kansa nimesi vaivojaan lähinnä oireiden, taudin ulkoisten tuntomerkkien ja oletetun alkuperän mukaan.
Häkkinen on poiminut tauteja kolmesta 1600-lukulaisesta sairauksien ja lääkinnän sanastosta: Ericus Schroderuksen Latinalais-skandinaavisesta sanakirjasta (Lexicon Latino-Scondicum, 1637), tuntemattoman tekijän Eri asioiden latinankielisestä sanastosta (Variarum rerum vocabula, 1644) ja Henrik Florinuksen Asioiden lyhykäisestä nimistöstä (Nomenclatura rerum brevissima, 1678).
Yleisiä tauteja ja vaivoja olivat spitaali, vilutauti, ajosta merkitsevä veripahka, märkäpää, kuoleskelemus eli halvaustauti, syylä ja syöpää merkitsevä ruumiinmato.
"Ruumiinmadossa heijastuu ikivanha uskomus, jonka mukaan tauti voi jonkinlaisena toukkana tai matona tunkeutua ihmiseen ja syödä hänet sisältäpäin. Syöpä-sana on syödä-verbin muoto ja merkitsee kirjaimellisesti syövää tautia", selittää Härkönen.
Rokkoon viittaavat rahko, rahkotauti, rupuli ja meslinki.
Liikaliha ja himotauti
Kun kansa ei vielä ollut tieteellisesti oppinutta, niityt olivat täynnä punakukkia, sinikukkia ja keltakukkia. Vastaavasti oli olemassa myös punatauti, joka viittaa verisiin ulosteisiin, ja himotauti, joka tarkoitti raskaana olevan naisen erikoisia mielitekoja.
"Jonkinlaista kutinaa ja kutkaa merkitsivät pusku tai syhelmä ja syyhyä rupitauti, syhälmä tai paha syhälmä. Kasvainten nimiä olivat liika, liikaliha tai paisuma", listaa Kaisa Häkkinen.
Tyrän nimityksiä olivat suolikulli, suolikullintauti tai mulkkutauti. "Kulli tai mulkku ei välttämättä ole alun perin tarkoittanut juuri sitä elintä, jota se merkitsee nykyään puhekielessä, vaan se on voinut tarkoittaa ruumiinontelon heikkoon kohtaan syntynyttä pullistumaa. Se on mahdollisesti johdos samasta sanakannasta kuin verbi muljahtaa."
1600-luvun tautisanoja on yhteensä pari sataa ja lisäksi runsaasti variantteja. Florinuksen sanakirjassa taudit jaettiin kahteen pääkategoriaan: parannettaviin ja parantamattomiin.
"Tuttu vaiva näyttää olleen kivulloinen virtsaaminen. Siihen viitataan ilmauksilla kusen tyydytös ja työläs vedenheittämys."