Yleiseen kuolema-puheeseen liittyy totena pidetty ajatus siitä, että kuolema on nykyihmiselle vieras ja tuntematon. Kuolemankulttuurin muutos on tukemassa tätä havaintoa: kuoleminen ja kuolemaan liittyvät toimet ja rituaalit ovat poissa kaupungistuneen yhteisön ja yksilön silmistä.
Kuolema silti koskettaa monia ihmisiä joka päivä -- jokaista meistä vuorollaan.
Sairaaloiden, hautaustoimistojen ja seurakuntien lisäksi kuolema on jatkuvasti läsnä julkisissa ja yksityisissä keskusteluissa. Ihmiset ovat hyvin halukkaita ottamaan osaa näihin keskusteluihin. Keskustelut saattohoidosta, kivunlievityksestä elämän lopussa, eutanasiasta ja oikeudesta hyvään kuolemaan koskettavat tavalla tai toisella jokaista.
Kun kuolema kohtaa, suuri osa ihmisistä ei ole tottunut käytännön toimija. On ymmärrettävää, että järjestelyt luovutetaan "kuoleman ammattilaisen" käsiin.
Hautaustoimistojen rooli on merkittävä tapahtumaketjussa, joka alkaa kuolemasta ja päättyy perunkirjoitukseen. Hautaamiseen ja vainajan jäämistöön liittyvät järjestelyt ovat vain osa näkyvää prosessia, jonka kuolema laittaa alulle. Suurin prosessi on näkymätön ja käydään kodeissa, kohtaamisissa ja oman pään sisällä.
Kuolemansuru voi järjestelyjen aikana olla siedettävä, mutta kun saattoväki on poistunut, viimeinen lasku maksettu ja hautakivi paikallaan, tyhjyyden tunne voi yllättää.
Vanhastaan suomalaisessa kyläyhteisössä siirtymä elämästä kuolemaan oli porrastettu, vaiheittainen.
Samaa omaista hoitavaa ja surussa tukevaa vaiheittaisuutta toteutuu parhaimmillaan ammattilaisten yhteistyössä: sairaalan, hautaustoimiston ja seurakunnan väki toimivat hyvässä, vainajan ja omaisten tahtoa kunnioittavassa hengessä esimerkiksi saattohartauden, vainajan pukemisen ja kappeliin siirron yhteydessä.
Omaiset voivat olla mukana kaikissa vaiheissa.
Kollektiivinen tapa surra ja muistaa vaikka kuoleman vuosipäivänä on paljolti korvautunut yksityiskodeissa tapahtuvana hiljentymisenä kynttilänsytytyksineen ja valokuvineen. Seurakuntien sururyhmät ovat osaltaan tulleet korvaamaan yhteisöllistä tapaa surra.
Tärkeä yksilöä kannatteleva merkitys on myös niillä kuolemankulttuurin piirteillä, jotka ovat säilyneet ytimeltään muuttumattomina.
Omaiset saavat lohtua kokemuksesta, että vainaja on yhä lähellä; sielulinnun vierailu, ovenaukaisun ääni, tutun hahmon vilahdus silmäkulmassa ovat asioita, jotka ovat perinteisesti lohduttaneet surevaa.
Nykyisin puhelin saattaa käyttäytyä oudosti, televisio aukeilla ja avainnippu liikkua omia aikojaan.
Kuolemankulttuuri on muuttunut yhteisöllisestä yksilöllisemmäksi. Perinteet korvautuvat uusilla pikkuhiljaa.
Hautakynttilän sijaan ikiliekki saattaa tänään palaa internetin muistosivustolla tai puhelimen näytöllä. Kuolinilmoitukset ja muistokirjoitukset pitävät pintansa muutoksen keskellä, mutta niidenkin sisältö on saanut yksilöllisempiä muotoja. Itse hautaamistavassa tuhkaus on tullut paikoin arkkuhautausta suositummaksi.
Myös hautaustestamentit ovat signaali kuolemankulttuurin muutoksesta yksilöllisempään suuntaan. Siinä missä ennen vainaja ilmaisi lähimmilleen toiveitaan, hän voi nyt tehdä varsin yksityiskohtaisen sopimuksen omista hautajaisjärjestelyistään.
Haudalla käynti on yhä tärkeä tapa surra ja muistaa vainajaa. Haudalle viedään hyvin konkreettisia tuomisia kynttilöiden ja kukkien lisäksi, mutta niiden ei enää ajatella liittyvän vainajan tarpeista huolehtimiseen.
Samoin arkkuun mukaan laitettavat vainajalle rakkaat esineet, korut tai vaatteet ovat merkkejä yksilöllisestä surusta ja vainajan persoonan kunnioittamisesta sen sijaan, että ne merkitsisivät vainajan varustamista tuonpuoleista varten.
Myös kieli muuttuu. Kun kuolemasta perinteisessä suomalaisessa kyläyhteisössä oli kulunut tietty aika, ihminen liukui elävien maailmasta suvun vainajien joukkoon.
Tätä siirtymää merkitsi puhuttelutavan muutos: enää ei puhuttu Satu-vainaasta, vaan pelkästään vainajasta. Etunimen lausumatta jättämisen myötä ihmisen maanpäällinen, muistettu identiteetti alkoi vaipua unholaan.
Nyt vainaja halutaan pitää perheyhteisön jäsenenä eikä rajoitusta nimen käytön suhteen tunneta. Päinvastoin, lapsenlapsetkin oppivat tuntemaan jo kauan sitten kuolleet isovanhempansa valokuvien, videoiden ja internetiin jääneiden merkintöjen kautta. Sen sijaan itse vainaja-sana lipuu unholaan.
Perinteisesti suomalaisessa kansanuskossa vainajat olivat suvun suojelushenkinä. Voisiko tämän piirteen ajatella näkyvän nykyaikaisena kansanuskona, jossa pappa tai mummo vilkuttaa taivaalla tähtenä ja odottaa meitä aikanaan taivaan kotiin?
Lapsille suunnattu lohdullinen näky heijastaa myös keskeistä piirrettä kristillisessä kuolemankulttuurissa: toivoa siitä, että yhteys näkyvästä maailmasta iankaikkisuuteen siirtyneiden rakkaittemme kanssa ei ole lopullisesti katkennut.
Muuttuvan kuolemankulttuurin keskellä muuttumattomana pysyy jäljelle jääneiden ihmisten suru, kaipaus ja kiitollisuus. On lohdullista, jos hautajaisten jälkeen voidaan todeta: "me hautasimme hänet hyvin!"
Se, että kuolemaan liittyvät toimet on voitu tehdä vainajan tahtoa kunnioittaen tuo turvaa ja lohtua: mikään ei jää kesken.
Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka toimii Karjasillan seurakunnan kappalaisena.