Kun Elvis Presley kuoli elokuussa 1977, tasan 25 vuotta sitten, aloin kuumeisesti kirjoittaa hänestä kirjaa, joka ilmestyikin samana syksynä. Olen harvoin kokenut samanlaista lähetystehtävän tuntua: tämä ihminen, yksi maailman tunnetuimmista, oli samalla suuri tuntematon, tuntopiste paljolle muullekin kuin populaarimusiikille.
Yritin päästä radion Tänään iltapäivällä -lähetykseen - jossa silloin esiinnyin usein - pohtimaan ajatuksiani, mutta aihetta ei pidetty käsittelemisen arvoisena.
Nyt neljännesvuosisata myöhemmin "Elvis" on tärkeysjärjestyksesä viittä vaille yhtä tärkeä kuin "sosiologia" tai "psykologia", eli että hänen selittämisensä ympärille on kohonnut jo yliopistollisia tieteenhaaroja ja varmaan oppituolejakin.
Kansallinen näkijä
Niinpä Greil Marcus, yksi parhaita populaarimusiikin arvioitsijoita, vertaa Elvistä amerikkalaisen kulttuurin raskaimman sarjan nimiin: suuri presidentti ja suuri puhuja Lincoln, kirjailijat Herman Melville ja William Faulkner joka tuotannollaan oli syvän Etelän, kansallisten traumojen kartoittaja.
Suomeksi käännettynä tämä merkitsee että Elvis on taiteilijana painoarvoltaan lähempänä suuria kansallisia näkijöitä kuin pelkästään kevyen iskelmän piiriin kuuluva ilmiö.
Puhumattakaan nyt siitä, että Elviksen hahmo on kuvassa ainakin yhtä voimakkaasti kuin hänen eläessään ja ilman muuta enemmän kuin jos hän nyt 67-vuotiaana ja ilta illan jälkeen kokoonleikattuna kosmeettisena ihmeenä häärisi keskuudessamme tai jatkaisi konsertointia Las Vegasissa yhä absurdimmaksi muuttuvalle yleisölleen.
Elviksen tuotanto on ikäänkuin venynyt ikuiseksi ja kadottanut kaikki ne ajalliset pidäkkeet, jotka iskelmällä tavallisesti on.
Elokuvaohjaaja Spike Lee on ilmaissut yhden särmän tästä: "Minä toivon usein ettei Elvis olisikaan kuollut ei tarvitsisi kuunnella hänestä jokaikinen päivä."
Ajatus on kiinnostava, sillä yleensä kuolema tuottaa hiukan päinvastaisen tuloksen: armeliaan hiljentymisen ihmisen ympärillä. Greil Marcus tiivistää: "Itse asiassa ainoa muu henkilö, josta voidaan sanoa sama, on Jeesus..."
Tuote elää
Elviksen elämä, jota aikanaan yleisesti ja jossain mielessä varsin hyvin perustein pidettiin jonkinlaisena epäelämänä, on tavallaan muuttunut ja pidentynyt ikuiseksi. Asetin tätä asetelmaa koskevat sanani 25 vuotta sitten näin:
"Tunnemme kai yleensä eniten myötätuntoa ihmisyyttä kohtaan; eivätkö Elvis Presleyssä päinvastoin alkaneet ilmetä kaikki esineen tunnusmerkit? Meillä on tietty kuva 'taiteilijasta': kukapa olisi näyttänyt yhtä lailla 'epätaiteilijalta' kuin Elvis Presley? Eikä surun tunnetta kai voi selittää pelkästään sillä, että yksi sukupolvi muisti välähdyksenomaisesti menneen nuoruutensa. Elvis Presleystä ei tiedetty paljon. Hän oli ulkokuori, ilmiasu, maski. Mitä sen takana oli?"
Poismeno loi sen lajin kuolemattomuutta, jollaisesta liike-elämä saattoi ennen vain uneksia. Ihminen on jo hiljaa ja vaaraton, mutta tuote elää intensiivisesti omaa elämäänsä.
Elviksen perikunta kerää satojen miljoonien dollarien vuosivoittoja, Graceland eli Elviksen museoksi muutettu koti kerää vuosittain lähes miljoona kävijää. Elvis Presley on luonut kulttuuriimme aivan erityisen ryhmäkunnan: hän on maailman parhaiten palkattu "kuollut viihdyttäjä".
Ristiriitojen sydänalueella
Ihmisenä Elvis on ristisana-arvoitus kuten Marilyn Monroe - emme saa koskaan tietää "lopullista totuutta", koska julkisen kuvan keskellä oleva yksityinen ihminen on salattu ja mystisellä tavalla toteutumaton - tämä on tärkeä samastumisen piste - kaikessa menestyksen yltäkylläisyydessään.
Elvis Presleyn tapauksessa toinen sivujuonne liittyy ihmisen esineistymiseen. Hänen ympärilleen levittäytyvässä imperiumissa kaikella on hinta, kaikki on tavaraa.
Jos aikakautemme suuri kauhutarina liittyy ihmisen ja esinemaailman, ihmisen ja tieteen, ihmisen ja talouden lakien väliseen alituiseen kamppailuun, jossa elävä ihminen vaikuttaa alati vähäosaisemmalta, Elviksen kasvot ja olemus ovat näiden ristiriitojen sydänalueella.
Jopa Graceland on siitä karunpuoleinen todiste. Talo oli jo Yhdysvaltojen ellei koko maailman johtavia huonon maun monumentteja ja jotenkin loputtoman ilmaiseva juuri siksi.
Koska huono maku, tai jopa äärimmäisen huono maku, eivät ole vieraita piirteitä Elviksen musiikissakaan, tässä on ehkä jonkinlainen johtolanka. Musiikissa tuo elementti vain usein jotenkin niveltyi luovaksi, kantavaksi voimaksi.
Musiikki keskipisteessä
Elvis-ilmiötä on pyöritelty loputtomiin, mutta tokihan sen keskipisteessä oleva sydän on nimenomaan yhä musiikki. Tässä asiassa täsmälliset johtopäätökset kirjattiin jo Elviksen eläessä.
Monikin kirjoittaja on arvioinut, että Presley oli kuluttanut räjähdysmäisen uudistajanpanoksensa loppuun jo 22 vuoden ikäisenä. Sen jälkeen hän toisti tai vesitti itseään, ja sen jälkeen pääasia oli tuo aavemainen "tuotteistaminen" tai "tuotteena olo".
Suositut hitit eivät muuttaneet asiaa. Hänen laulajan-suuruutensa, sillä siitä kai voi aivan oikeutetusti puhua, perustui valkoisen ja mustan musiikin erinäisten aiemmin solmiamattomien virtojen spontaanista, räjähtävän tehokkaasta yhteenkietomisesta.
Hänellä oli oikea tausta tajuta asiat yksinkertaisesti ja vaivattomasti tavalla, joka tiedemiesten tajunnassa näyttää hämmästyttävän omaperäiseltä ja yllättävältä synteesiltä.
Ja aivan samansukuisesta syystä sitten esimerkiksi meidän oma, ällistyttävän tunteikas suomalaisversiomme Elviksen musiikista on ollut niin elävää.
Viikko sitten saimme lukea, että Rauli Badding Somerjoen Elvis-tulkinnat ilmestyvät viimeinkin kootussa muodossa eli cd-levynä. Yhteys on merkitsevä. Myös Badding - joka kuoli kolme vuotta nuorempana kuin Elvis - oli eräänlainen lankojen yhdistäjä, joka yhtäläisen luonnollisesti tulkitsi suomalaista tangoa kuin amerikkalaisperäistä rokkia.
Toteutumaton ihminen
Kun tunnettu ihminen kuolee, arvioinnin perusteet muuttuvat ja ihmisellä on jonkinlainen paikka historiassa. Elviksen tapauksessa asetelma on liikkeessä paitsi liiketaloudellisesti myös inhimillisesti.
Vaikka harvan ihmisen paheita ja alituksia on räpelöity pahanilkisimmin elämäkertakirjallisuudessa, Elvis säilyttää salaperäisellä tavalla inhimillisyytensä.
Hän on monelle yhtä kuvastus toivosta, eikä tässäkään kyse ole vain siitä menestystarinasta, jonka kautta nuori memphisläinen rekkakuski oli parissa vuodessa yksi maansa rikkaimpia kansalaisia.
Ehkä ytimessä on se seikka ja se ilmiö, jonka olen sanana jo maininnut ja joka on oikeassa elämässä kovin lähellä meitä itsekutakin meistä: toteutumatonta ihmistä.
Kysymys on enemmästä kuin musiikista, mutta kipinä ja johtolanka ovat siinä. Keksinnön hetki, ainutlaatuinen luova hetki, inhimillinen lieska ja nuori toivo, jotka eivät unohdu, vaikka välissä ovat taltutuksen raa'at tosiasiat, epätoivoiset tyhjäkäynnin vuodet, jopa kuolema. Graceland - "armon maa" - ei ole vain groteski museo vaan jotain autenttista, jonka suuri taiteilija jätti.