Kun ihminen kuolee, käynnistyy tapahtumasarja, jonka vaiheisiin osallistuu useita eri ammattilaisia. Sairaaloissa kuolleet on haettava osastoilta mahdollisimman huomaamattomasti. Tuoreessa tutkimuksessa vainajatyöntekijät kuvailevat, että olisi epähienoa antaa vieraiden ihmisten nähdä kuollut ruumis ja muistuttaa siitä, että "meidänkin sairaalassa kuolee ihmisiä".
Vainajista huolehtivien työ jää usein näkymättömiin, koska kuolema halutaan pitää piilossa.
Työntekijöistä töiden arvojärjestys näkyi jollain tapaa jo sairaalan hissin kerrostaulusta, jossa alakerrassa olevaa ruumishuonetta ei mainittu. Ylempänä rakennuksessa tehty työ oli ikään kuin arvokkaampaa.
Joka viides tienaa kuolemasta
Erikoislääkäri Gustaf Molander havainnoi ja haastatatteli sairaaloissa kuolleista vastaavia, hautaustoimistotyöntekijöitä sekä krematorio-, kappeli- ja hautausmaatyöntekijöitä. Työsuojelurahaston rahoittaman tutkimuksen pohjalta on julkaistu kirja Matka mullan alle - kuolematyöntekijöiden arki.
Molander arvioi karkeasti, että yli 30 ammattiryhmää ja 20 prosenttia työllisistä saa elantonsa ainakin välillisesti kuoleman kautta. Epäsuorasti kuoleman parissa työskentelevät esimerkiksi asianajajat ja pitopalvelutyöntekijät.
"Anteeksi, jos häiritsen kuolemalla"
Vapaa-ajalla kuolematyöntekijät eivät välttämättä halunneet puhua ammatistaan, koska se hätkähdytti ja herätti usein myös epäasiallista suhtautumista. Työntekijöille oli muodostunut tästä eräänlainen "anteeksi, jos häiritsen kuolemalla" -asenne. Erään hautaustoimiston työntekijät turvautuivat jopa yhteisen salakieleen.
"Meitä oli iso porukka siellä ravintolassa, ja meidän piti puhua arkuista. Ettei me häirittäisi ketään, niin arkku oli kurkku ja me oltiin, ei arkkukauppiaita, vaan kurkkukauppiaita."
Hautajaisissa ei saa herpaantua
Kuolematyöntekijöiden arjessa on paljon samaa kuin kenen tahansa: henkilökemia-asioita, lomien sovittelua ja työergonomiakysymyksiä.
Tutkimuksen perusteella vainajatyö on raskasta fyysisesti, mutta ennen kaikkea henkisesti ja sosiaalisesti. Omaisten tukeminen vainajien näytön yhteydessä vaatii erityisiä tunnetaitoja ja kykyä sietää ahdistusta. Siihen ei kuitenkaan yleensä erityisesti kouluteta.
Stressiä lisää täydellisen onnistumisen pakko. Esimerkiksi hautausmaatyöntekijä ei saa itkuisesta tunnelmasta huolimatta antaa tarkkaavaisuutensa herpaantua. Eräs työntekijä kuvailee, että hautajaisissa kaikki pitää tehdä kaksisataaprosenttisesti. Pitkien saattoreittien muistaminen ei ole helppoa, mutta haudan paikasta ei kerta kaikkiaan saa erehtyä.
Kaikkein vaarallisin kamppailulaji
Kuolematyöntekijöitä auttoi jaksamaan tunne siitä, että tekee jotain tärkeää toisten puolesta. Yhteinen huumori loi työntekijöiden välille yhteenkuuluvuuden tunnetta ja auttoi tyynnyttämään ahdistusta.
Vitseillä uhmattiin esimerkiksi pelkoa vaarallisista taudeista, joita ruumishuoneen työntekijöihin ainakin teoriassa voisi vainajista tarttua.
"Mikä on kaikkein vaarallisin kamppailulaji? No, Creutzfeld-Jakobin paini."
Ulkopuolisten kertomat puujalkavitsit sen sijaan koettiin joskus jopa epäasiallisiksi. Hautaustoimistojen väki oli lopen kyllästynyt kuulemaan, että "teillä ei hommat ainakaan lopu eikä asiakkaat valita".