Helsinki Helsinkiläinen hautaustoimiston omistaja Riitta Tuominen, kuvataiteilija Cia Kiiskinen ja filosofian maisteri Tiina Huttunen päättivät toimittaa erilaisen kirjan kuolemasta.
- Ajatuksenamme oli, että kuolema ja suru eivät sulje pois kauneutta ja kauneudella on eheyttävä vaikutus. Emme siis halua sokeerata tai pelottaa, vaan nostaa esiin erilaisia ajatuksia kuolemasta ja kuolemisesta, kertoo Riitta Tuominen.
Kirja oli kaikkiaan kahden vuoden kypsyttelyn tulos. Kuvitettu esseeteos Mikään ei häviä (WSOY) sisältää 14 kirjoittajan esseitä, jotka lähestyvät kuolemaa pelottomasti omakohtaisista tai kulttuurihistoriallisista näkökulmista.
Hiljaisuuden hienovaraiseen tunnelmaan virittävät Julia Weckmanin lähes sata valokuvaa. Ne etsivät mykkää pelkoa ja hiljaista tuntematonta kauniin vertauskuvallisesti erilaisista ympäristöistä ja yksityiskohdista.
Kirjaan liittyen Helsingin Kaapelitehtaalla pidettiin myös pieni näyttely aiheesta.
Pois pyyhitty kuolema
Vastausta ikuisuuden kysymyksiin etsivät asiantuntijat kehitysbiologista kosmologian professoriin ja myyttitutkijasta estetiikan oppineeseen.
Avaintekstiksi nousevat kehitysbiologi, professori Anto Leikolan ja kosmologian professori Kari Enqvistin tekstit. Heidän ajatuksistaan kirja on myös saanut nimensä: vaikka sielu kuolee, atomit jäävät.
Leikola toteaa, että niin elämän kuin kuolemankin käsitteet pakenevat määrittelyä. Mikään ei kuole kokonaan: niin kuin ameebat tai muut alkueläimet jakautuvat ja jatkavat elämäänsä uusissa yksilöissä, myös ihmiskunta säilyy yksilöiden kuolemista huolimatta. Elämässä olennaisinta on toiminta, jatkuvuus.
Monet kirjoittajista katsovat kuolemaa kirjallisuuden kautta. Mikäpä olisikaan kulttuurisesti tunnetumpi kalmantuoksuisen kuoleman ja kiehtovan dekadenssin tyyssija kuin Venetsia?
Kirjailija-aviopari Ranya ja Markku Paasonen eläytyy matkalle gondolien ja kanavien kaupunkiin, jossa Joseph Brodsky haaveili päättävänsä päivänsä 28-vuotiaana ja jonka Thomas Mann ikuisti novellissaan rappeutuvan kaupungin perikuvaksi.
He kysyvät, kiehtooko kuolema nykyihmistä niin kuin 1900-luvun fin de siecle -ilmapiirissä. "Nykyaikaisella 28-vuotiaalla ei ole selvää käsitystä mistään niin itsestään selvästi ylevästä tai kunniallisesta, että siitä putoaminen olisi lankeamus ja siksi houkuttelevaa", he toteavat.
Nykymaailma on siten niin puhdas, ettei edes lankeeminen ole mahdollista. Kuolema on pyyhitty mielistämme pois ja kätketty sairaaloihin, ruumishuoneisiin ja kukkamerten taa.
Ironiasta mielettömyyteen
Uskontosemiotiikan dosentti Hannele Koivunen pohtii kynttilöiden sytyttämistä yhteisenä riittinä, surun ja menetyksen jakamisen yleisinhimillisenä kokemuksena. Miksi sytytämme kynttilän haudalle tai onnettomuuspaikalle? Elävän liekin voi ymmärtää ilman sanoja.
Estetiikan emeritusprofessori Aarne Kinnunen muistuttaa kuoleman ironisemmasta puolesta, mustasta huumorista erilaisin kirjallisuudesta kumpuavin sitaatein. Suomentaja Jukka Mannerkorpi miettii jopa humoristisin sävyin, mitä merkitystä on viimeisillä aterioilla.
Cia Kiiskinen kertoo kuolemankauhunsa ylittämisestä taiteenteon kautta. Vaatii rohkeutta tehdä taidetta uurnista. "Silti jokin vaatii, miltei pakottaa kuvittamaan ja muovaamaan esineitä, myös kirjoittamaan siitä mistä ei voi kirjoittaa. Aivan kuin mielettömyyteen ei voisi vastata kuin mielettömin keinoin."
Oman taiteenalansa näkökulmasta kuoleman ovat kohdanneet myös arkkitehti Juhani Pallasmaa, kirjailijat Leena Krohn, Helena Sinervo ja Claes Andersson sekä säveltäjä Tapani Länsiö.
KUVATEKSTI:
1: He halusivat nostaa kuoleman esiin kauniina asiana: Julia Weckman, Riitta Tuominen, Cia Kiiskinen ja Tiina Huttunen.
2: Valokuvaaja Julia Weckmanin kuvissa kuolema näyttäytyy hiljaisina ja haipuvina mutta kauniina yksityiskohtina.