Ydinvoimalan turbiinihalli on lähes kilometrin mittainen. Se on yhteinen kaikille neljälle reaktorille. Teräksenvärisiä valtavia koteloituja laitteita, putkia, kulkutasoja ja kaiken läpi leikkaava tasainen huriseva ääni, joka estää puhumisen.
Tämä on Kuolan ydinvoimala Poljarnie Zorissa Kantalahden lähistöllä. Pieni suomalaisryhmä on viety voimalan sisempään osastoon tarkan turvakontrollin läpi. Kulkuväylän seinällä on peili, jonka alla lukee: ”Tässä on henkilö, joka on vastuussa voimalan turvallisuudesta.”
Itse en pidä ydinvoimasta. On myös hyvin tiedossa, millaisia mielleyhtymiä sanapari ”venäläinen ydinvoimala” aiheuttaa.
Lyhyen kierroksen myötä ei voi sanoa mitään järkevää näkyvistä teknisistä yksityiskohdista. Kuvaaminen on ehdottomasti kiellettyä ja kamerat saa ottaa mukaan vain simulaattorihalliin. Vanhimmat reaktorit ovat täällä yli 40-vuotiaita.
Mutta se, mitä maallikkona voi nähdä, on vaikuttavaa. Keskustelukumppanien ammattiylpeys ei ole näyteltyä. Turvallisuuskulttuuri on selvästi aitoa eikä päälle liimattua. Kanttiini on hyvin siisti ja tunnelma on luonteva. ”En ole koskaan nähnyt tällaista työpaikkaruokalaa Venäjällä”, sanoo murmanskilainen opas. On helppo uskoa voimalan edustajien vakuutuksia siitä, että kaikki on nyt paljon paremmassa kunnossa kuin oli 1990-luvulla.
Asioiden näkemisessä omin silmin on usein se ongelma, että todellisuus ei vastaa ennakkokäsityksiä.
Päivää ennen voimalakäyntiä Murmanskissa oli mediaseminaari, johon osallistui lukiolaisryhmä Severomorskin suljetusta sotilaskaupungista. He olivat nuoria – kaikki tyttöjä – joiden perheillä varmuudella on vahva kytkentä Venäjän pohjoiseen laivastoon. He esittelivät koulunsa nettijulkaisua, kouluradiota, koulutelevisiota ja koululehteä, ja heidän kysymyksensä Suomesta olivat kiinnostuneita ja ennakkoluulottomia.
He toivoivat löytävänsä Suomesta koulun yhteistyökumppaniksi, eikä paikalla olleista suomalaista kukaan viitsinyt sanoa ääneen sitä, mitä jokainen ajatteli: ei taida onnistua. Mikä koulu ottaisi kumppanin venäläisestä sotilaskaupungista?
Entä millaista on suhtautuminen Suomeen? Illallisella paljon matkustanut murmanskilainen nainen kertoi esimerkin. Aina kun hän jossain astuu Finnairin koneeseen palatakseen takaisin Helsingin kautta, tulee kotoisa olo. Ympärillä on suomen kieltä, josta hän ei ymmärrä mitään, mutta se ei tunnu enää vieraalta kieleltä.
Kaupungin sisääntuloväylällä on valtaisa moottoritietyömaa ja vuosikausia kiinni ollut Arktika-hotelli on juuri avattu remontoituna sisältä kiiltäväksi ja supermoderniksi. Kotiin palattua saa lehdestä lukea asiantuntijan lausuntona, että Murmansk on näivettymässä.
Ehkä sitten on; ei siellä ainakaan suomalaisia bisneksen tekijöitä näy ja rajoilla on hiljaista. Mutta kun sen rajan ylittää, todellisuus ei vastaa iltapäivälehtien houreisia, sotaa ja uhkaa puhkuvia otsikoita. Kreml ja sen omituisuudet ovat oma maailmansa, ihmisten elämä on toinen maailma. Ja naapurien täytyy kulkea toistensa luona, jotta suhde olisi luonteva eikä sitä voitaisi disinformaatiolla tai poskettomilla otsikoilla horjuttaa. Epäluulojen lietsonta on yhtä surkeaa kuin on nöyristely, ja sitä tapahtuu molemmin puolin.
Viime ajat on paljon puhuttu Suomen suomettumisesta. Ehkä sitten Norja on norjattunut, sillä Kirkkoniemessä vietetään kohta Itä-Finnmarkin vapautuksen 70-vuotisjuhlaa urhean puna-armeijan muistomerkin äärellä ja sekä Norjan että Venäjän merkkihenkilöiden läsnä ollen.
Finnmarkissa puna-armeija hääti saksalaiset ja vetäytyi pois. Niinpä sitä siellä muistetaan hyvällä, mitä Suomesta käsin on jokseenkin vaikea käsittää.
Historia on usein tulkinnoista kiinni mutta rajansa niilläkin. Kirkkoniemen juhlaseminaarin ohjelman mukaan siellä esiintyy 24.10 arkangelilainen tutkija aiheesta ”Toisen maailmansodan partisaanihistorian kriminalisointi nyky-Suomessa.” Olisikohan jonkun suomalaisen sotahistorioitsijan syytä käväistä paikalla kuuntelemassa?
Kolumni