Nivalan kaupunginjohtaja Pasi Marjakangas muistutti eräässä tilaisuudessa taannoin, kuinka yksinkertaista kuntien yhteistyö on. Se on kiinni vain kahdesta asiasta: tahdosta ja luottamuksesta. Oikeastaan siis vain yhdestä tekijästä eli luottamuksesta. Puheiden perusteella tahtoa löytyy kaikilta.
Ei uskoisi, että asia voi olla näin yksinkertainen. Ei, kun katsoo, mitä ympärillä tapahtuu tai oikeastaan, mitä on tapahtumatta. Yksinkertaisetkin yhteistyön kuviot saadaan väännettyä monimutkaiseksi. Niin kauan menee vielä hyvin, kun toimitaan puheiden, siis tahdon tasolla. Mutta heti, kun pitää tehdä ihan oikeasti jotain, alkaa tökkiä. Varsinkin, jos tuo jotain merkitsee kuviteltua menetystä itselle.
Tällöin ollaankin siirrytty luottamuksen tasolle. Viimeistään silloin lasketaan, mitä kukin saa ja mitä kuvittelee menettävänsä. Tällöin muistetaan kaikki vanhat asiat, jotka ovat ajaneet erilleen; ne, joiden vuoksi yhteistyötä ei ole kyetty tekemään aikapäiviä sitten, vaikka kaiken järjen mukaan siitä olisi ollut hyötyä jo silloin. Eli ennen kuin valtion virallinen politiikka pakotti kunnat etsimään yhdessä ratkaisuja ongelmiinsa.
Kunnat tekevät yhdessä paljon erilaisia asioita koko ajan. Tosin mustasukkaisesti varjellaan omaa reviiriä ja etua. Tietysti päättäjien odotetaan ajavan oman kunnan parasta. Mutta missä ovat ne viisaat, jotka näkevät oman kunnan edun paljon laajemmassa ympyrässä kuin joskus piirretyn kuntarajan sisällä? Juuri heitä kaivataan nyt.
Kuinka monta kertaa onkaan toitotettu, etteivät yksittäisen kunnan rahkeet riitä selviytymään tulevaisuuden tehtävistä? Väki vähenee ja vanhenee, tulot ehtyvät ja menot kasvavat. Siinä syrjäseutujen tulevaisuuden kuva kaikessa yksinkertaisuudessaan. Eikä syrjäseutua ole pelkästään Kainuun korvet tai Lapin erämaat, vaan sitä löytyy varsin läheltä menestyviä keskuksiakin.
Kun yksi kunta ei pysty, josko yhdessä kyettäisiin. Tällä ajatuksella seutukunnat on perustettu. Tiedä sitten, ovatko seutukunnat vain päättäjien uusia hiekkalaatikoita vai mitä. Ainakin itse toimintojen uudelleen järjestelyn kannalta niiden saavutukset ovat varsin vaatimattomia. Ne ovat useimmiten joko liian pieniä, niiden rajat on vedetty väärien kuntien kohdalle tai jäsenkunnat muuten vain lämpiävät sisäänpäin. Näin seutukunta ei suoriudu tehtävästä yhtään sen paremmin kuin kunta yksin.
Suomessa on merkillinen tapa hyväksyä vain yksi totuus. Eikä muuta. Nyt tuo totuus on seutukunnissa. Niiden päälle ladataan suuria toiveita sellaisissakin asioissa, joissa niillä ei ole annettavaa. Jos halutaan kestäviä uudistuksia ja muutoksia palveluihin, monia tehtäviä pitää peilata muutamaa kuntaa laajemmasta näkövinkkelistä.
Oulun läänin eteläosan kunnat ovat kuvaava esimerkki, kuinka kuntien välille on rakentunut merkillisiä muureja. Kuka edes muistaa, miksi ja milloin. Ne vain ovat ja toimivat omalla tavallaan. Siirtyvät kai geeneissä sukupolvelta toiselle. Mutta vaikuttavat ja ovat läsnä päätöksiä tehtäessä.
Kunnanjohtajien vaihtuvuus läänin eteläosassa on ollut poikkeuksellisen vilkasta viime vuosina. Ja kuinka ollakaan, johtaja toisensa jälkeen on ensi työkseen korostanut yhteistyötä naapurien kanssa, seutukunnan sisällä ja yli seutukuntarajojen. He ovat oivaltaneet, että omaan napaan tuijottamisen aika on ohi.
Nivalan Pasi Marjakangas on ojentanut yhteistyön kättä rakkaan vihollisen Ylivieskan suuntaan. Oulaisten kaupunginjohtajan paikalta Ylivieskan johtoon siirtyvä Asko Ojamäki on rohjennut puuttua pyhistä pyhimpään eli puhunut kuntaliitoksesta. Haapaveden Jouko Luukkonen puolestaan haluaa purkaa oman paikkakuntansa eristäytymisen.
Puhetta maailmaan mahtuu eikä tahdostakaan ole pulaa. Luottamus on eri asia. Se mitataan teoissa.