Pienet kunnat ovat liian heiveröisiä hoitamaan jatkossa terveys- ja koulutuspalveluja. Vanhat, luutuneet asenteet on pakko haudata, kun kunta- ja palvelurakenneuudistus tulee voimaan.
Hallitus haluaa johtaa kunnat hoitamaan tehtäviään nykyistä suurempina kokonaisuuksina eduskunnalle torstaina antamallaan puitelailla. Laki on vesitetyssä muodossaankin kuntaministeri Hannes Mannisen voimannäyttö ja sitkeyden osoitus. Uudistus jää kauaksi alkuperäisistä tavoitteistaan, mutta olennaista on, ettei se kuivunut täysin kasaan.
Lakiesitys lähtee siitä, että palvelurakenteet vahvistuvat joko kuntaliitosten avulla tai kuntien yhteistoiminnan turvin. Kuntien on sovittauduttava jompaan kumpaan ratkaisuun. Perusterveydenhuollosta ja siihen kiinteästi liittyvistä sosiaalitoimen tehtävistä vastaa vähintään 20 000 asukkaan yhteisö, joko kunta tai yhteistoiminta-alue. Ammattikoulutuksen järjestämisessä väestöpohjan tulee olla vähintään 50 000 asukasta.
Jokaisen kunnan on lisäksi kuuluttava erikoissairaanhoidosta ja kehitysvammaisten huollosta vastaavaan kuntayhtymään. Kumpikin ala vaatii kunnolla toimiakseen runsaasti voimavaroja. Pienemmälle väestöpohjalle niitä ei kannatakaan sovittaa.
Tunteet ja alueellisen identiteetin korostus yhdessä kuntien itsehallinnon kanssa ovat vaikuttaneet tähän asti niin, että kuntarakenne on muuttunut vain verkkaan yhteiskunnan muuttuneita vaatimuksia vastaamaan. Siellä, missä kuntajako on muuttunut, historia tai kylien nimet eivät ole kadonneet mihinkään.
Toimiva yhteistyö on kovin usein osoittautunut vain haaveeksi tai se on ontunut, kun kunnat ovat valvoneet epäluuloisesti omaa etuaan ja itsenäisyyttään. Esimerkkejä sujuvasta yhteistyöstä sentään löytyy, mutta niissäkin tapauksissa olisi miltei poikkeuksetta selvitty halvemmalla yhteen liittyneessä kunnassa.
Pakkoliitoksia ei puitelain mukaan ainakaan alkuvaiheessa käytetä, vaikka kuntajakolaki muuttuu. Kunnan tulisi muodostua työssäkäyntialueesta tai muusta toiminnallisesta kokonaisuudesta, jolla on edellytykset palvelujen järjestämiseen.
Juuri tässä on Mannisen johdolla valmistellun lakiesityksen haaste kunnille. On täysin selvää, että eduskunta lain hyväksyy ja kunnilla alkaa etsikkoaika. Niiden on pakko määritellä suhteellisen nopeasti oma linjansa siihen, miten ne aikovat turvata palvelut asukkailleen.
Erityisiä vaatimuksia asetetaan pääkaupunkiseudulle ja 16 maakuntakeskuskaupungille sekä niihin yhteiskuntarakenteellisesti kiinteästi kuuluville kunnille. Pohjois-Suomesta luetteloon kuuluu Oulu yhdessä kymmenen ympäryskuntansa kanssa. Niistä Ylikiiminki on jo tehnyt päätöksen Ouluun liittymisestä.
Oulun seudulla yhteistyötä on harjoitettu vuosia, eikä tuloksia voi pitää huonoina. Vastaisuudessa laki vaatii kuitenkin kunnilta suunnitelmat muun muassa maankäytön, asumisen ja liikenteen yhteensovittamisesta sekä palvelujen parantamisesta yli kuntarajojen.
Maakuntakeskuksissa ja varsinkin monissa pienissä, yhteistoimintaan vääjäämättä joutuvissa kunnissa on korkea aika tunnustaa tosiasiat. Puitelaki tarjoaa houkuttelevat yhdistymisavustukset. Vuosien 2008 ja 2009 alusta yhteen liittyvät kunnat saavat rahat 1,8-kertaisina. Avustukset laskevat asteittain niin, että vuoden 2013 jälkeen niitä ei enää makseta.
Ministeri Manninen arvioi, että noin sata kuntaa häviää Suomen kartalta lain vaikutuksesta. Näissä oloissa nopeus on suurta viisautta kunnilta.