Sosiaalityöntekijä ei sano köyhälle suoraan, että häivy näiltä nurkilta, et ole tervetullut kunnan asukkaaksi. Sen sijaan virkailija esiintyy osaaottavasti pahoitellen, ettei kunta omista asuntoja, joita voisi tarjota asunnottomille. Kunnan asunnot kun on yhtiöitetty ja niiden asioista päättävät asuntoyhtiöt.
Virkailija ohjaa asiakkaan auliisti seuraavalle luukulle. Asuntoyhtiön toimistossa pyöritellään päätä ja kynää. Sielläkin köyhälle tarjoillaan tyhjää. Ei auta, vaikka köyhän takataskussa on sosiaalityöntekijän antama maksusitoumus, eli että ellei köyhä pysty maksamaan itse vuokraansa, kunta maksaa.
Kunnan omistamasta asuntoyhtiöstä asiakasta neuvotaan palaamaan takaisin sossun luukulle. Nurinkurista, eikö vain, mutta täyttä totta tämän päivän Suomessa ja vieläpä Oulussa, pohjoisen maineikkaassa teknologiacityssä. On ihmisiä, joille ei löydy sijaa täkäläisestä majatalosta; ei sen paremmin vapailta kuin kunnallisilta asuntomarkkinoiltakaan.
Köyhän kohteluun Oulussa on kiinnitetty huomiota pääkaupungissa saakka. Ihmisten syrjinnän vähentämiseen tähtäävän vähemmistövaltuutetun toimistossa alettiin tiirailla Oulun suuntaan jo keväällä, kun ilmeni, ettei muutamille perheille löytynyt asuntoa millään. Ei, vaikka samaan aikaan lukemattomille muille perheille järjestyi katto pään päälle.
Toki tätä ilmenee muuallakin, mutta Oulussa muita enemmän. Nyt Oulu joutuu vastaamaan vähemmistövaltuutetulle, miten se valvoo omistamiensa valtion tuella rakennettujen vuokra-asuntojen asukasvalintoja. Kaupungille lähetetyssä kirjeessä perätään, miten valtion asuntorahaston tarkoittamat erityiset hakijaryhmät, kuten vähemmistöt, huomioidaan valinnoissa, ja miten ihmisten yhdenvertaisuus toteutuu.
Näihin ja moniin muihin kysymyksiin Oulu joutuu raapimaan vastauksen, halutti tai ei. Siinä riittää askartelemista. Vähemmistövaltuutettu tunnetaan siitä kurjaksi kaveriksi, ettei sitä voi pompotella luukulta luukulle samalla tavalla kuin köyhää kanssaihmistä.
Historian saatossa on testattu, ettei ison rahan pyörittämä vapaa talous kykene ratkaisemaan ihmisten asumisen ongelmia. Jos sillä olisi keinot asunnottomuuteen tai heikkoon asumisen tasoon, epäkohdat olisivat poistuneet jo ajat sitten, siksi vapaasti rahanmahti on saanut huseerata asuntorintamalla.
Markkinoiden jättämiä aukkoja on yritetty paikata niin sanotulla sosiaalisella asuntotuotannolla, millä tarkoitetaan yhteiskunnan tukemaa asuntorakentamista. Pitkään se täytti tehtävänsä siinä mielessä, että monen vähävaraisen ja pienituloisen ihmisen asumisen taso koheni. Vanhempi polvi muistaa vielä sanan arava siitä, kun vessa, vesiposti ja keittokomero tuli jokaiseen kotiin.
Nyt sosiaalinen asuntotuotanto on hukassa. Sosiaalisuudesta ei ole jäljellä kuin aravan nimi, jos sitäkään. Hyvällä syyllä voi kummastella, minne ja miksi sosiaalisuus hävisi. Se nimittäin hautautui viimeistään 1990-luvun lopun suuren nousun huumassa.
Kunnat yhtiöittivät asuntonsa, ja sen varjolla yrittävät pestä kätensä köyhän kansan silmissä. Asunnot siirrettiin kiinteistöyhtiöille, koska ne halutaan saada tuottamaan. Ikään kuin ihmisen perusoikeus - oikeus kunnolliseen asuntoon - ei kuuluisikaan enää kunnan toimialaan. Kenelle tai mille se sitten kuuluu, ellei kunnalle?
Karu tosiasia on, että sosiaalisiksi asunnoiksi rakennetuilla taloilla tehdään nyt raakaa bisnestä. Siinä ei ole sijaa köyhälle.