Tekevälle sattuu aina virheitä. Viisautta on se, ettei tee samoja mokia ainakaan aivan heti uudelleen. Tämän logiikan mukaan yhteiskunta on kyllä melko yksinkertainen.
Kotikutoisen laman ravistellessa edellisen kerran 1990-luvulla kaikkialla vannottiin, että tämä sukupolvi se ei ainakaan sorru uudelleen yhtä hulvattomaan touhuun. Tuolloin oli ymmärrettävääkin, että rahamarkkinoiden vapauttaminen kertarysäyksellä pisti pään pyörälle niin yksityisissä talouksissa, yrityksissä ja julkisella sektorillakin.
Kuinka moni muistaa vielä ajat, kun pankeille lähes riskitöntä asuntolainaa piti käydä anelemassa lakki kourassa. Omarahoitusosuuksia laskettiin 1980-luvun lopullakin vielä pää punaisena. Monelle ensiasunnon ostajalle oli tuttua, että liian laihan pussin vuoksi pankkivelan lisäksi piti turvautua asunto-osakeyhtiön lainaan.
Pian näiden aikojen jälkeen tavallinen pulliainenkin sai rahaa lähes määrättömästi vaikka puhelimella, eikä vakuuksien perään paljon kyselty.
Muutaman vuoden kestäneestä hullunmyllystä seurasi tietysti kova koulu, jonka jälkilaskua selviteltiin joka puolella pitkään. Arvet näkyvät yhä monen kunnan kassassakin, vaikka niitä ehdittiin parsia vuosikymmen, ennen nykyistä maailmanlaajuista notkahdusta.
Bisnes, bisnes ja bisnes oli tuolloin kaikkien byrokraattienkin huulilla. Moni kunta sokeutui lipevien liikemiesten vietäviksi ja osakkaiksi maallikostakin aivan toivottomilta näyttäneisiin pyydyksiin.
Vauhdikasta meno oli muun muassa matkailupuolella, jonka ympärille viriteltiin jos jonkinlaista elämyspuistoa. Kylpylät olivat oma lukunsa. Niitä nousi läpi maan kuin sieniä sateella. Osa kaatui elämänsä kevääseen, ja löysi jotenkin taloudellisen kannattavuutensa vasta parin konkurssin jälkeen.
Jo edellisellä vuosikymmenellä, kotoisen laman jälkimainingeissa vannottiin, että ainakin yksi läksy on opittu: kuntien on viisasta pysyä kaukana yrityksistä ja keskittyä omaan tehtäväänsä -- palveluiden tuottamiseen ja elinkeinoelämää tukevien perusasioiden järjestämiseen.
Opittiinko kovista ajoista mitään? Kun katsoo ympärilleen, alkaa tuntua, ettei kovinkaan paljon. Maailman talouden vasta alkaessa hiljalleen elpyä yritykset ovat taas hanakasti houkuttelemassa kuntia jakamaan vastuita. Ja vielä aikana, jolloin julkinen sektorikin elää historiansa vaikeinta aikaa.
Malliesimerkki kaupungin vellikupille kuikuilusta löytyy parhaillaan Rukalta, jonne suunniteltavan kylpylän toteutusmalliksi on hoksattu kiinteistöyhtiö.
Siihen tarvittaisiin osakkaaksi Kuusamon kaupunki, jonka pitäisi kaivaa kuvetta parin miljoonan euron edestä. Hotelliyhtiö ja kiinteistöyhtiö sijoittaisivat molemmat 1,5 miljoonaa. Kaupunginhallitus otti aikalisän ja jätti suunnitelman vielä pöydälle.
Welnesskeskuksen on arvioitu selvitysten perusteella tuovan Rukan kylään sata uutta työpaikkaa ja lisää matkailutuloa 20 miljoonaa euroa.
Selvityksessä todetaan, että keskus täydentäisi ja monipuolistaisi Rukan ympärivuotisen ja kansainvälisen matkailukeskuksen palvelurakennetta.
Hyvinvointikylpylä tulisi perustelujen mukaan toteuttaa yhteistyössä, koska hotellin käyttöaste ei yksin riitä kattamaan aluksi toiminnan kuluja.
Selvityksen mukaan kyseessä on palvelutarjonta, joka ei sellaisenaan ole liiketoiminnallisesti kannattava, mutta erittäin tarpeellinen ympärivuotiselle ja kansainväliselle matkailukeskukselle, joka palvelee koko matkailukeskuksen asiakaskuntaa.
Kuulostaako tutulta? Kuluneen sanonnan mukaan hölmö ei ole se joka pyytää, vaan se joka antaa.
Päättäjiltä vaaditaan taas kylmää harkintaa -- ja vanhojen läksyjen kertausta.