Kunnat koettavat sopeutua talouden taantuman aiheuttamaan verokertymän romahdukseen säästämällä, säästämällä ja vielä kerran säästämällä. Tässä maassa ei ole ainuttakaan kuntaa tai kaupunkia, jossa ei pohdittaisi menojen leikkauksia, lomarahoista luopumista, henkilöstön lomauttamista tai veroprosentin korottamista.
Meno on nurinkurista. Kuntalaisille palveluja tuottamaan perustetut organisaatiot ja niitä valvova luottamusjohto käyttävät kasvavassa määrin aikaa ja rahaa sen miettimiseen, miten rahaa saisi kulumaan vastedes mahdollisimman vähän.
Emmekä ole nähneet vielä mitään. Suomi nautti 5-6 vuotta kestäneestä noususuhdanteesta, josta huolimatta kunnat onnistuivat kaksinkertaistamaan velkataakkansa. Nyt talous kutistuu. Yhteisöverot ovat jo romahtaneet, ja perässä romahtavat kohta muutkin verotulot. Ainoastaan kustannukset pyrkivät sinnikkäästi ylöspäin.
Monen pikkukunnan itsenäisyys on juuri niin todellinen kuin on niiden luottokelpoisuus.
Mikään yhteisö ei voi laskea tulevaisuuttaan pelkän säästämisen varaan. Se tie näivettää. Suomen kunnallishallinto on nyt tällä tiellä. Rakenteiden muuttamisella on kiire, samoin arvokeskustelulla siitä, mitä hyvinvointipalveluista karsitaan pois. Juustohöylän käyttö on kulujen karsinnassa mielikuvituksen ja rohkeuden puutetta.
Samalla on hyvää vauhtia levenemässä juopa kasvavan seniorisuomalaisten joukon ja elämänsä ruuhkavuosia elävien lapsiperheiden välillä. Kunnilla on taipumusta keskittää säästäminen lapsiin, nuoriin ja opetukseen. Jopa kouluruokailusta koetetaan säästää, vaikka laitoskeittiöiden tarjoamien aterioiden kappalehinta on jo saatu painettua hyvän matkaa alle euron.
On täysin mahdollista, että jo seuraavissa kunnallisvaaleissa suurimmat erot eivät enää olekaan puolueiden vaan sukupolvien välillä. Taistelua käydään yhä niukemmiksi käyvien veroeurojen käyttämisestä, ja häviölle jäävät lapsiperheet, koska suuret ikäluokat ovat tottuneempia järjestötoimintaan ja osallistuvat politiikkaan sekä äänestäjinä että päättäjinä aktiivisesti.
Kun edessä on takuuvarmasti valintoja esimerkiksi siitä, säästetäänkö vanhainkodin vai päiväkodin vaipoissa, on helppo arvata kinan voittaja.
Kaikkein suurin surku tulee peruskoulua. Sen voinnista kannetaan aivan liian vähän huolta. Suomi on tähän saakka saanut mairittelevia arvosanoja kansainvälisissä tutkimuksissa, ja suomalaiset nuoret on voitu saatella elämäntielle kohtuullisen hyvin valmiuksin.
Vaan tuskin voidaan tulevaisuudessa, ellei opetusvälineisiin ja luokkakokoihin kiinnitetä nopeasti huomiota ja jollei peruskoulun opettajaa nosteta siihen arvoon, joka hänelle kuuluu. Kun ottaa huomioon, miten usein juhlapuheissa värisevällä äänellä korostetaan osaamisen merkitystä, huomion kiinnittäminen suomalaiseen koululaitokseen on ollut korkeintaan vain välttävää.
Suomen menestys luodaan niissä luokkahuoneissa, joissa lapsi kasvaa puberteetti-ikäiseksi. Ihmistaimen varustaminen tiedoilla ja taidoilla, joilla hän kykenee huolehtimaan itsestään ja muista, pitäisi olla minkä tahansa yhteiskunnan ydintehtävä. Suomessa osaamisen merkitys korostuu jo sen vuoksi, ettei meillä ole raaka-aineita myytäväksi. Tuleva elintaso tai sen puute ratkaistaan tämän päivän koululaisten korvien välissä.
Sen sijaan, että kouluissa mietitään puhkikuluneiden oppikirjojen kierrättämistä pitäisi koettaa saada jokaiselle peruskoululaiselle oma kannettava tietokone, kieliluokkiin videoneuvottelulaitteet ulkomaanyhteyksiä varten ja entistä enemmän erityislahjakkaiden lasten henkilökohtaista ohjausta.
Puhumattakaan niistä, joilla on oppimis- tai sopeutumisvaikeuksia. On nimittäin heitteillejättöön verrattavaa antaa 4000-5000 nuoren syrjäytyä peruskoulun päättymisen jälkeen. Ja sen jälkeen vielä hurskastellaan työuran pidentämisellä, jota pitäisi autettaman nopealla opiskelulla ja työelämään siirtymisellä.
Vielä yläkoulua käyväkin on ennen muuta lapsi, joka voi monen osatekijän vaikutuksesta suistua polultaan. Pätevän opettajan merkitystä on mahdotonta tarpeeksi korostaa.
Kunnanisien syyllistäminen peruskoulun tai terveydenhoidon rahapulasta ei ole ihan reilua sekään. Jokaikisen kunnan virkamiehet ja luottamusmiehet painivat ankarien talouslukujen kanssa. Totta on myös se, että kuntien menoista 90 prosenttia on tavalla tai toisella valtiollisesta lainsäädännöstä juontuvia.
Ihan kaikkea ei kuitenkaan voi laittaa valtion syyksi. Sairaanhoidon yksikkökustannuksissa on havaittu valtakunnassa jopa 60 prosentin eroja. Järkeistää ja tehostaa siis voi. Mutta uutta ajattelua se vaatii. Ja päätöksiä rakenteellisista leikkauksista. Paras totutella siihen, ettei kaikkia nykyisiä kuntapalveluita enää voi tarjota maksutta tulevaisuudessa.