Uusi aluekuntamalli edustaa kaivattua radikaalia ajattelua kuntien ongelmien ratkaisuun. Ehdotus tuskin on vietävissä läpi, mutta keskustelu jatkuu nyt aivan uudelta pohjalta.
Alue- ja kuntaministeri Hannes Manninen järjesti torstaina viikon poliittisen yllätyksen esitellessään SDP-taustastaan tunnetun projektipäällikön Jukka Peltomäen kanssa hallituksen kunta- ja palvelurakenneuudistushankkeen kuulumisia. Hankkeelta ei ole odotettu todellisuudessa juuri muuta kuin näpertelyä, uusia selvityksiä entisten päälle. Kuntakentän uudistamistarpeesta on puhuttu vuosikaupalla ilman, että mikään olennainen on muuttunut.
Ei välttämättä muutu nytkään, mutta Peltomäen esittelemä ehdotus sai kuntapäättäjät kautta maan haukkomaan henkeään. Ajatus aluekuntamallista tuli täydellisenä yllätyksenä kaikille, ja monien ensimmäinen selkäydinreaktio oli jyrkkä ei.
Manninen ja Peltomäki ansaitsevat tunnustuksen siitä, että he toivat keskusteluun aivan uuden idean. Tuore ja ennakkoluuloton ajattelu on politiikassa aina tarpeen, ja sitä harrastetaan aivan liian vähän. Tällaista ravistelua kuntakenttä on kaivannutkin.
Ratkaiseva oivallus ehdotuksessa on hylätä kokonaan nykyinen kuntaliitoskeskustelu, joka ei tunnu mihinkään johtavan, ja antaa kuntajaon olla suosiolla entisellään. Mutta sen päälle luotaisiin osapuilleen nykyisten maakuntien kokoiset aluekunnat, joilla olisi päävastuu palveluista ja niiden rahoituksesta. Tämä tarkoittaisi käytännössä esimerkiksi maakunnallista sosiaali- ja terveyshuoltoa.
Torstaina esitelty ehdotus on raakile, jota on lähes mahdotonta arvioida kunnolla ennen kuin sitä on työstetty eteenpäin kohti käytäntöä. Mikä esimerkiksi olisi aluekuntien ja lähikuntien todellinen työnjako, ja mitä päätösvaltaa lähikuntiin jäisi?
Suuri kysymys, johon ehdotuksesta ei tuoreeltaan löydy mitään vastausta, olisi nykyisten maakuntien rooli. Maakunnilla on aluekehitysvastuu, ne vastaavat monista EU-ohjelmista ja niillä on kansainvälisiä tehtäviä sekä oma hallintorakenne. Ei olisi järkeä luoda rinnalle samojen rajojen sisälle toista rinnakkaista hallintojärjestelmää.
Ehdotus toisi tullessaan verotusoikeuden ja suorat vaalit. Tosiasiassa tällöin ei kyseessä enää olisikaan kunta- vaan maakuntauudistus. Jos uusien aluekuntien ja nykyisten maakuntien tehtävät yhdistetään - mikä olisi loogista, jos tälle tielle lähdetään - Suomeen luodaan maakunnallinen itsehallinto.
Sellainenkin saattaa olla perusteltua. Suomen nykyisen maakuntahallinnon rooli on hahmoton ja kaukana alueen asukkaista. Mutta kaikki tällaiset muutokset voidaan tehdä vasta laajan keskustelun ja poliittisen valmistelun jälkeen. Asioista pitäisi puhua myös niiden oikeilla nimillä.
Mannisen ja Peltomäen ehdotus on tässä vaiheessa vasta lähtölaukaus keskustelulle. Sillä ei vielä ole muuta välitöntä seurausta kuin se, että kunta- ja palvelurakennehankkeen etenemistä ja sen pian alkavia maakunnallisia seminaareja seurataan aivan uudella mielenkiinnolla. Nyt muokataan asenteita sille, että joitakin muutoksia todella täytyy tehdä. Poliittisesti aloitus oli taitavasti toteutettu.
Vahvaa poliittista selkänojaa ehdotuksille antaa se, että sitä esittelivät keskustalainen kuntaministeri, jolla on kaupunginjohtajan virka Torniossa, ja sd-taustainen virkamies. Keskusta ja SDP ovat suurimmat kuntapuolueet, ja jos ne tosissaan asettuvat tukemaan radikaaleja uudistuksia, niiden läpimenoon voi kerrankin olla mahdollisuus.