Kuntavaalien äänestysprosenteista kertova taulukko on mollivoittoista luettavaa. Kun vielä 1960-luvulla yllettiin ennätyksellisesti lähes jopa 80 prosenttiin ja kun 1970-luvullakaan ei jääty kauaksi siitä, kaksissa viime vaaleissa on sukellettu jo reilusti alle 60 prosentin. On vain ajan kysymys, milloin prosenttiluku alkaa nelosella.
Tavallisen ihmisen arkea lähellä olevat kuntavaalit ovat aina vetäneet kansalaisia äänestämään paljon huonommin kuin presidentin- ja eduskuntavaalit. Kuntavaalit hakkaavat äänestysprosentilla mitattuna vain euro- ja kirkollisvaalit. Ristiriita on melkoinen: kunta tuottaa kansalaisten jokapäiväiset palvelut, mutta se, kuka niistä päättää, ei voisi niin sanotusti paljon vähempää kiinnostaa.
Valtuutetuilla on paljon sananvaltaa siinä, millaisissa kouluissa lapset ja nuoret käyvät, miten terveydenhuolto ja julkiset liikennevälineet toimivat, miten vanhuksia hoidetaan. Esimerkiksi Oulussa on huutava lääkäripula, vanhusten hoito tökkii, homekouluja piisaa ja koulupudokkaita on eniten koko Suomessa. Kansalaisilla luulisi todellakin olevan hampaankoloissaan paljon tyhjennettävää 26. lokakuuta.
Äänestysinto nousee yleensä silloin kun taloudessa menee huonosti. Kun lama oli syvimmillään 1992, sen vuoden kuntavaaleissa äänestysprosentti oli noin 71. Kun lama alkoi hellittää, se romahti neljässä vuodessa lähes kymmenen prosenttiyksikköä. Lihavat vuodet ovat nyt päättymässä, mutta huonommat ajat eivät taida vielä näkyä enempänä äänestämisenä. Kuntavaalien kriisiytyminen näkyy myös siinä, että monien puolueiden oli taas entistä vaikeampi saada ehdokkaita. Lautakuntapaikkoja on monin paikoin työ ja tuska saada ylipäätään täytetyiksi.
Myös presidentin- ja eduskuntavaalien äänestysprosentit ovat joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta olleet jo pidempään laskusuunnassa. Jos tahti jatkuu tällaisena, Suomen lukemat vaaleissa kuin vaaleissa alkavat olla keskimääräistä kansainvälistä tasoa, mutta reilusti jäljessä muista Pohjoismaista.
Onko edustuksellinen demokratia ajautumassa Suomessa kriisiin ja onko alamäestä syytä olla huolissaan? Yksiselitteistä vastausta ei taida olla. Vaikka äänioikeus oli joskus milteipä kansalaisvelvollisuus, täysi-ikäistä ei voi pakottaa käyttämään sitä. Monilla äänestämättä jättävillä on itse asiassa hyvinkin painavia perusteita päätökseensä verrattuina moniin tavan vuoksi äänestäviin. Äänestämättä jättävät luovuttavat silti vapaaehtoisesti puhevaltaansa asioissa, joista poliitikot heidänkin puolestaan joka tapauksessa päättävät. Äänestävät voivat sentään ottaa poliitikot luokalle tehdyistä päätöksistä.
Jos uurnille alkaa kuntavaaleissa vaivautua vähemmän kuin joka toinen, koko järjestelmän uskottavuus uhkaa mureta. Mikä olisi arvovallaltaan Oulun kaupunginvaltuusto, jolla olisi valtakirja oululaisten vähemmistöltä? Demokratiassa enemmistö kyllä päättää, mutta entäpä jos enemmistövaltaa käyttävät edustaisivatkin vähemmistöä? Tällaisiakin esimerkkejä kyllä löytyy maailmalta, mutta sodanjälkeisessä Suomessa alle 50 prosentin demokratia olisi tavatonta.
Kansalaisia ei pidä kuitenkaan ylen määrin syyllistää siitä, ettei äänestäminen kiinnosta. Päällimmäisinä heidän arjessaan ovat aivan muut murheet, joiden ratkonnasta politiikka on kohtuullisen kaukana. Lisäksi me aktiivisimmat äänestäjät muistelemme mielellämme 1960- ja 1970-lukuja, jolloin äänestysprosentit olivat korkeimmillaan. Helposti unohtuu, että tuo aika oli ylipolitisoitunutta. Politiikkaa tungettiin joka paikkaan.
Oikeusministeri Tuija Brax sanoi tiistaina Helsingin Sanomissa, että äänestysinnon lasku johtuisi eniten 1990-luvun lamasta ja syrjäytymisestä. Suomessa on tullut muoti-ilmiöksi panna kaikkia mahdollisia ja mahdottomia epämiellyttäviä asioita laman piikkiin. Tuskinpa asia on aivan näin yksinkertainen.
Kyllä poliitikkojen sietäisi katsoa myös peiliin miettiessään syitä politiikan kiinnostamattomuuteen. Olisikohan mahdollista, että poliitikot olisivat päässeet vieraantumaan kansalaisten arkitodellisuudesta ja että he puhuisivat sellaisista asioista ja sellaisin sanoin, jotka eivät yksinkertaisesti tavoita kuulijaansa?
Viikko Kauhajoen koulusurmien jälkeen, muutama viikko ennen vaaleja, puolueilla ja yksittäisillä ehdokkailla on kerrankin mahdollisuus ottaa kantaa konkreettiseen aiheeseen: mitä pitäisi tehdä, ettei tällaisia tulisi vielä lisää? Me kaikki taidamme olla tässä tilanteessa yhtä avuttomia, mutta jotakin olisi edes yritettävä. Kyllä politiikalle olisi tilaisuutensa, kun siihen vain tartuttaisiin.