Miten talous kohentuu, jos monta köyhää kuntaa liittoutuu yhdeksi suuremmaksi kunnaksi? Miten palveluita voidaan järjestää tehokkaammin, jos kunnat sijaitsevat kaukana toisistaan? Kuinka satojen vuosien aikana kietoutunut kuntien välinen kissanhännänveto voidaan unohtaa ja alkaa toimia yhtenä rintamana sormia napsauttamalla?
Muun muassa näihin kysymyksiin on törmätty jo tähänkin mennessä liittoutumista miettineissä kunnissa. Surullinen vastaus taitaa olla kaikkialla sama: ei mitenkään.
Kuntaministeri Henna Virkkusen (kok.) luotsaaman kuntaremontin todelliset suunnat alkavat selvitä todennäköisesti helmikuussa, mutta se pelottaa jo nyt tosissaan Koillismaan ja Lapin pienimmissä ja syrjäisimmissä kunnissa. Eikä pelko ole varmaankaan aivan turha, sillä kuntien ajaminen yhteen pakolla tietää pohjan perukoiden pienimmille pitäjille todella kylmää kyytiä.
Väestökehitys ja ikärakenne menevät siihen suuntaan, että jotakin on pakko tehdä. Mielipiteiden muokkaus, että kuntaremontti vain tehostaa ja tarjoaa paremmat mahdollisuudet järjestää palveluita, ei vakuuta pitkien etäisyyksien kunnissa. Pelot eivät ole tuulesta temmattuja eikä turhaa vauhkoilemista.
Kuntaremontissa on viime kädessä samasta asiasta kuin yritysten palveluiden ulkoistamisessa. Todellisia säästöjä saadaan aikaan vain tinkimällä palvelun laadusta.
Suurten kasvukeskusten lähellä olevien kuntien liittämisessä ongelma voidaan vielä ratkaista, mutta Koillismaalla ja Itä-Lapissa pelikenttä on aivan toisenlainen. Se tiedetään pienemmissä kunnissakin oikein hyvin, minkä vuoksi niissä odotetaan pelon sekaisin tuntein, millaisilla lääkkeillä niitä aletaan paimentaa yhteen.
Koillismaalla kuntaliitosta puuhattiin kovalla tohinalla jo viime vuosikymmenen puolivälissä. Kuusamon, Taivalkosken ja Posion yhdistymistä tutkittiin joka kantilta. Työhön palkattiin monia muitakin liitoksia selvitellyt Jussi-Pekka Alanen. Hän arvioi tuolloin, että Koillismaallakin suurin este kuntaliitokselle ovat tunnesyyt. Selvitysmiehen mukaan vain kolmannes askarruttavista kysymyksistä perustuu kylmiin tosiasioihin.
Lukuisten istuntojen jälkeen lupaavalta näyttänyt kuntaliitos kariutui, eikä siitä ole sen koommin paljon huudeltu näihin päiviin saakka.
Kerran tutkittu kuntamalli on alkanut nousta esille uudelleen. Aluksi virkamiesten puheissa, ja hiljattain Kuusamon ympärille rakentuvaa suurkuntaa on piirrelty epävirallisesti myös valtakunnallisilla kartoilla.
Itä-Lapin kohdallakin epävirallisiksi väitetty kuntaryväs on kartalla tutun näköinen. Kemijärven ympärillä olevat kunnat komeilevat luonnoksissa samana alueena.
Etelä-Savossa viritelty kapinakuntien liike on jäänyt melko hengettömäksi. Lapista siihen liittyivät myös Savukoski ja Salla, jotka halusivat viestiä hyvissä ajoin, että ne haluavat säilyttää itsenäisyytensä.
Pohjoisen pienten kuntien yhdistämisistä saatavat säästöt eivät ole kovin suuria valtakunnallisesti. On kuitenkin toiveajattelua, että ne voisivat jäädä kokonaan kuntaremontin ulkopuolelle kun koko maata kattavia linjauksia aletaan muovata.
Tasa-arvoisuudesta puhuminen on nyt muodissa, jossa on kova huoli kaikista erityisryhmistä.
Maan tasapuolisessa kehittämisessä suunta näyttää olevan avain toisenlainen. Etäisimpien kolkkien asema ei näytä huolettavan valtakunnan päättäjiä. Suuntaus on paremminkin se, että yrittäminen ja asuminen pohjoisessa tehdään niin kalliiksi, ettei se ainakaan hillitse seutujen tyhjentymistä. Mallisesimerkki tästä on kuljetustuen leikkaus.
Miksihän Ruotsi toimii tässäkin asiassa aivan toisin?