Hyvinvointiyhteiskunta pitää huolen heikoimmistaan. Näin on lait paperille painettu. Asiaan perehtymätön voi luulla, että lain henki muuttuu teoiksi ihan itsestään tai ainakin viranomaisen suosiollisella tuella. Vammaisjärjestöissä tiedetään, että totuus on paljon ikävämpi.
Vammaispalvelulaki on ollut voimassa vuodesta 1987. Se velvoittaa kunnat järjestämään monenlaisia vammaisen tarvitsemia palveluja: apuvälineitä, asunnon muutostöitä, tulkkauspalveluja, kuljetusta, avustajia.
Joku kunta järjestääkin nämä oikein hyvin, mutta monessa sosiaalitoimistossa velvoitteista kiemurrellaan kylmästi eroon. Lakia sopii rikkoa rauhassa, sillä valvonta ei ole järjestelmällistä eikä rangaistuksia tarvitse pelätä.
Asuntoyhtiön hallitus voidaan vetää käräjille ja määrätä korvauksiin räystäältä tipahtaneen jäälohkareen ai- heuttamista vahingoista, mutta kunnan viranomainen torjuu budjettiraamin puristuksessa vammaisen tarvitseman palvelun lakia tietoisesti rikkoen, eikä haastetta tarvitse pelätä.
Joku osaa ajaa asiaansa oikeuteen saakka. Jos pitkän prosessin jaksaa loppuun henkisesti, fyysisesti ja taloudellisesti, ei myönteinenkään päätös tuo takautuvaa korvausta aiheutuneesta aineettomasta vahingosta.
Kuntaliitto näyttää ajavan kuntien ja terveiden kuntalaisten asiaa. Kuntaliitto vastusti aikoinaan vammaisille myönnettyjä subjektiivisia oikeuksia. Myöhemminkin se on pontevasti ollut kuntien tukena vammaisia kuntalaisia vastaan esimerkiksi apuvälineiden ja asumispalveluiden laatukiistoissa.
Kuntapäättäjille on kiusallista asettaa vastakkain vaikkapa liikuntasalin remontti ja vammaisten lakisääteiset tarpeet. Yhä useammin on kuitenkin pakko tehdä niin. Yhtäälle laitettu raha on euroaikanakin pois jostain toisaalta.
Nykyinen hallitus linjaa vammaispolitiikkaansa muun muassa niin, että vammaispalvelut on turvattava asuinpaikasta riippumatta. Tavoite on kannatettava, sillä nykyään samanlaisen vamman kanssa elävät voivat saada eri kunnissa hyvää tai hyvin huonoa palvelua.
Vammaiskertoimen pitäisi tasata vammaisten kunnille aiheuttamia kustannuksia. Vammaisjärjestöissä on kuitenkin nähty, ettei järjestelmä toimi. Se ei riitä paikkaamaan pienelle ja köyhälle kunnalle esimerkiksi vammaisen asunnon muutostöistä lankeavaa laskua.
Järjestöt osaavat kokemustensa perusteella myös epäillä, etteivät vammaisten asiat kohene vammaiskertoimen avulla muutenkaan. Mikään kun ei velvoita kuntaa suuntaamaan määrärahoja edes vaikeavammaisen subjektiivisiin oikeuksiin kuuluviin palveluihin.
Ainoa keino turvata vammaiselle hänelle lailla turvatut oikeudet asuinpaikasta riippumatta on valtion rahoitusvastuun tuntuva lisääminen. Siihen on varaa, jos valitsemamme päättäjät niin haluavat. Vaikeavammaisten kustannukset kuntalaista kohti ovat nyt keskimäärin 12 euroa vuodessa.
Koska terveillä on terveiden huolet - myös kuntaviranomaisilla - tarvitaan vammaispalvelulain toteutumisen valvojaksi puolueeton elin. Jos sovitteluratkaisut eivät auta, on harkittava myös vahingonkorvauksia ja rangaistuksia. Ne ovat jo käytössä monissa maissa. Lain jatkuvaa rikkomista ei voida hyväksyä.
Kunnat pitää velvoittaa tarjoamaan aktiivisesti vammaisille heille kuuluvia lakisääteisiä palveluja. Nyt tilanne on liian usein se, että palvelujen saanti on kiinni omasta tai omaisten aktiivisuudesta ja osaamisesta.
petri.hakkarainen@kaleva.fi