carita.forsman@kaleva.fi
Olen sitä sukupolvea, jolle sana presidentti oli aikoinaan synonyymi sanalle kekkonen. Sitten presidentti-sanan perään liitettiin sana koivisto, joka tuntui kummalliselta. Siihen ei edes kunnolla ehtinyt tottua, kun jo perään ilmestyi sana ahtisaari. Sen jälkeen oikeastaan presidentti-sanan painoarvo on tasaisesti hiipunut.
Nenä-päivä-keräyksen yhteydessä haastateltiin presidentti Tarja Halosta ja hänen Afrikan-vierailulla tapaamiaan nuoria naisia. Eräs heistä sanoi, ettei edes uskonut, että limusiinista noussut nainen oli presidentti. Tuo rehellinen kommentti kuvaa koko Halosen virkakautta. Vaatimattomuus on nostettu kaunistavaksi, ja demokratia on muuttunut mauttomaksi ja hajuttomaksi. Se ei ole kovin tyypillinen piirre vaikutusvaltaa käyttävälle hallitsijalle.
Eilen alkoi EU:n ylimääräinen huippukokous, jossa on määrä päättää kaksi uutta johtajan virkaa: Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja, eli niin sanottu presidentti, ja EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja, eli niin sanottu ulkoministeri. Kovin on mielestäni laihaksi jäänyt se oikea julkinen keskustelu siitä, mitä päätös tarkoittaa Halosen seuraajalle.
Oikeusministeri Tuija Brax sanoi taannoin Ylen haastattelussa, että uusien EU-johtajien myötä Suomen presidentin ulkopoliittinen valta on kaventuu entisestään ja pääministerin puolestaan vahvistuu. Hän totesi, että suomalaiseen ulkopolitiikkaan jää todella vähän asioita, joilla ei olisi yhteyttä myös EU:n ulkopolitiikkaan. Lissabonin sopimuksen myötä Eurooppa-neuvostosta tulee virallinen toimielin ja EU:lle muotoutuu nykyistä selkeämmin johdettu ulkopolitiikka. Neuvostossa tehtävää päätöksentekoa johtaa pääministeri, joka raportoi eduskunnalle. Nykyinen kahden lautasen saattaa malli johtaa siis siihen, että presidentti jää tulevaisuudessa kotiin, ja lautasten eteen istuutuvat pääministeri ja ulkoministeri.
Halosen virkakausi hiipuu vuonna 2011, sillä tammikuussa 2012 pidetään seuraavat presidentinvaalit. Hyssyttely liian aikaisesta presidenttipelistä pitäisi torpata kuuluvasti. Nyt jos koskaan keskustelu pitäisi aloittaa, koska presidentin oleellisista työtehtävistä päätetään juuri nyt. Lissabonin sopimus astunee voimaan reilun viikon kuluttua. Moni poliitikko, kuten Niinistö, on jo kieltäytynyt ehdokkuudesta, mikä ei ole ihme, sillä seuraavasta presidentistä on tulossa pelkkä marionetti.
Suomessa presidentin valtaoikeuksia on ajettu alas jo pitemmän aikaa ja uudessa perustuslakiuudistuksessa Lissabonin sopimus otetaan erityisen tarkasti huomioon. Vaikka eduskunnan valtaa yritetään kaikin tavoin pönkittää, tuntuu siltä, ettei kansan ääntä kuunnella lainkaan.
Hallituksen ja eduskunnan näkövinkkelistä presidentti on kansanvallan romuttaja, vaikka nimenomaan kansa odottaa presidentiltä voimakasta väliintuloa yhteiskunnan epäkohtiin ja päivänpolitiikan vääryyksiin. Olisi helpottavaa, jos joku löisi nyrkkiä pöytään ja puolustaisi vaikkapa omaishoitajien asemaa johdonmukaisesti ja kuuluvasti.
Presidentin valta perustuisi luottamukseen ja uskottavuuteen, ei puoluepolitiikkaan. Kansan vahvan suosion kautta toimisi myös neljäs valtiomahti eli media.
Ja koska kansa päättää ja äänestää presidentin, on sillä oikeus myös esittää vaihtoehtoja. Tässä yksi: Lauri Ihalainen. Mutta tokkopa hänkään suostuu. Ilman mainostoimiston kommervenkkejä hän olisi tosin oikeasti se työväen presidentti.