Presidentinvaalikampanjat on tähän saakka käyty varsin tyylikkäästi. Loanheittoa ei ole nähty, ei edes sen yritystä. Samalla ehdokkaat ovat ottaneet toisistaan mittaa niin maltillisesti, että sana "vaalitaistelu" vaikuttaa pahasti yliampuvalta.
Ulkopolitiikkaa koskevasta väittelystä hävisi jännite heti kättelyssä, kun jokainen ehdokas kiirehti kertomaan, ettei Suomella ole tarvetta Nato-jäsenyyteen. Aiheen tulenarkuuden vuoksi Natoa ei keskusteluissa pahemmin edes analysoitu.
Keskusteluun tuli sähköä vasta kun Yle oli keksinyt kysyä presidentti Mauno Koivistolta näkemystä presidentin valtaoikeuksiin. Hän oli tullut katumapäälle. Koivisto aprikoi, onko presidentillä enää riittäviä valtuuksia keskustella muiden maiden ulkopoliittisen johdon kanssa sekä sitä, että presidentistä on tullut vain sivustakatsoja hallitusta synnytettäessä.
Koiviston kommentti oli aikamoinen yllätys ja on harmi, ettei hän tullut sanoneeksi sitä kuukautta aikaisemmin.
Presidenttiehdokkaiden keskusteluun olisi tullut tukevia aineksia. Koivistoa kuitenkin pidetään Suomen poliittisen järjestelmän parlamentarisoijana, miehenä joka muutti Suomen normaalimmaksi länsimaiseksi demokratiaksi. Presidentin valtaa vähennettiin eduskunnan ja hallituksen hyväksi.
Nyt Suomi on eräänlaisessa valtiosääntöä koskevassa tienhaarassa. Vähentyneiden valtaoikeuksien vuoksi suora kansanvaali alkaa olla turhan järeä valintatapa. On siis valittava, mennäänkö valtaoikeuksien karsimisessa eteenpäin vai otetaanko taka-askelia.
Tuosta valinnasta olisi ollut suotavaa käydä kunnon debatti. Perustuslain tarkistus on väistämättä edessä, ja siihen keskusteluun presidentti suorastaan joutuu osallistumaan, olipa hän kuka tahansa.