Näillä liejuisilla kaduilla ei ole nimiä eikä taloilla numeroita. Suomen Lähetysseuran Matti ja Pirkko Nummelalle tie on kuitenkin tuttu. Autolta pari sataa metriä pitkin hökkelien reunustamaa kujaa ja ollaan viisivuotiaan Habiban, hänen äitinsä Heirian ja isoäiti Melkiton kotona.
Rapaisia kenkiä ei uskalla potkia puhtaiksi huteran näköiseen kynnykseen. Kenkien kura ei tosin ole mahdoton ongelma, koska lattiana tässä muutaman neliön kodissa on sama maa, jota on kengänpohjiinkin tarttunut.
Heirian mies kuoli neljä vuotta sitten aidsiin. Se on myös 25-vuotiaalla Heirialla. Siksi tulija säpsähtää, kun tämä tulee ovelle vatsa pulleana. Hyvä ihme, ei kai hän ole raskaana!
Ei ole, onneksi. Tai mikä tässä sitten on onneksi. Heirian vatsa on täynnä nestettä. Se johtuu hänen mukaansa tuberkuloosista. Asialle ei voi tehdä mitään, hän sanoo.
Ollaan Etiopiassa, Woldiya-nimisessä kaupungissa.
On kuitenkin asioita, joista Habiba, Heiria ja Melkito voivat olla onnellisia. Ensinnäkin heillä on toisensa. Kaupungissa on satoja lapsia, jotka aids on jättänyt täysorvoiksi. Heirian terveydentila on kuitenkin huolestuttava. Habiban onneksi on myös mummo.
Heirialla ei ole työtä. Hän toivoo, että olisi, mutta raskasta työtä hän ei jaksa tehdä. Ja kun ei ole työtä, ei tule rahaa.
Kolmikon toinen onni on, että Habiballa on Lähetysseuran kautta tukea antavat kummivanhemmat Suomessa, kuopiolainen nuoripari. 25 euron kuukausittainen kummituki mahdollistaa sen, että Heiria ei joudu kerjuulle ja että Habiba saa riittävästi ruokaa ja päälleen asialliset vaatteet. Lelulakin on tälle Suomesta tullut, muun muassa nytkin sylissä oleva vauvanukke.
Habibaa ujostuttaa. Hän vastailee nyökkäilemällä, hymyilee lähes koko ajan ja seuraa samalla tarkasti äitiään.
Äiti sanoo, ettei ole joutunut syrjityksi sairautensa takia. Sitten silmäkulmasta alkaa väkisin pusertua kyyneliä: toiset lapset häätävät Habibaa pois leikeistä, hän kertoo.
Niin tapahtuu, koska Habiba on hiv-positiivinen.
Kun äitiä itkettää, tytönkin silmät alkavat kostua. On sopiva paikka antaa tuliaiset ja jättää ikävien asioiden miettiminen. Habiba ottaa paketit syliinsä ja hymyilee taas.
Etiopiassa aids ei ole Afrikan rumimmissa lukemissa. Botswanassa neljänneksellä väestöstä on aids tai hiv-tartunta, Swazimaassa jopa kolmanneksella. Yli 80 miljoonan asukkaan Etiopiassa arviot tartunnan saaneista liikkuvat puolentoista ja yli kolmen miljoonan välillä.
Virallinen näkemys on, että vaikka julki tulleiden tapausten määrä kasvaa edelleen, todellisuudessa tartuntojen määrä laskee. On kuitenkin sellaisiakin epäilyksiä, että tartuntojakaan ei ole saatu kuriin. Elintavat eivät ole muuttuneet niin paljon kuin niiden olisi pitänyt.
Maailman köyhimpiin kuuluvassa maassa aids on raskas vitsaus entisten päälle. Taudin tuomaa taakkaa eivät kuitenkaan kanna vallanpitäjät vaan sairaat ja heidän perheensä. Lääkkeet ovat tartunnan saaneelle ilmaisia. Muuten ei voisi kymmenien miljoonien rutiköyhien ihmisten maassa maassa ollakaan.
Aids-orpojen ja aidsiin sairastuneiden auttaminen on yksi Suomen Lähetysseuran painopisteistä Etiopiassa. Paikallinen kumppani on protestanttien Mekane Yesus -kirkko.
Joissakin kummitukea saavissa aids-perheissä tilanne vaikuttaa lyhyen vierailun perusteella jopa lohdulliselta. Sairaus ei ole lamauttanut kaikkia uhrejaan vaan on myös herättänyt halun auttaa muita saman kohtalon kokeneita.
Kolmikymppinen Maritu Zewdu on hiv-positiivinen. Hänen miehensä kuoli aidsiin kuusi vuotta sitten. Perheeseen kuuluvat herkästi hymyilevän äidin lisäksi 13-vuotias tytär Meprat ja 10-vuotias Yeshiwork. Meprat saa kummitukea Suomesta.
Maritu on niin sanottu kotikävijä, eli hän huolehtii myös kahdesta sellaisesta lapsikatraasta, joiden kummatkin vanhemmat ovat kuolleet aidsiin. Toisessa on kolme lasta, kolmessa viisi. Maritu tekee näille muun muassa ruokaa ja leipoo.
Hän käy myös kaksi kertaa viikossa rakennuksella kantajana. Hiv ei ole vaihtunut aidsiksi, eikä hänen ole tarvinnut aloittaa vielä aids-lääkitystäkään. Hän kuitenkin kärsii ajoittain kovasta väsymyksestä.
Perheen vuokra ei ole hirmuinen, mutta kehua ei voi asuntoakaan. Vesi siihen tulee - katon rei´istä läpi.
Tytöt kuitenkin ovat terveitä ja he katsovat elämässään eteenpäin: ammattitavoitteet ovat korkealla.
Näin Meprat: "Pääministeriksi."
Ja Yeshiwork: "Tiedenaiseksi."
Isän ja äidin menetys pakottaa lapset omatoimisuuteen. Joskus se osa on kuitenkin liian kova.
Woldiyaa suuremmassa Dessien kaupungissa pienessä peltiasumuksessa elää neljä lasta: Jemal, 16, Zahara, 15, Lubaba, 12, ja Abdu,7. Viides eli nuorin lapsi on viety Eurooppaan.
Perheen äiti tuli viisi vuotta sitten pyytämään Mekane Yesus -kirkolta apua pienimmän lapsensa kanssa. Nummelat lähtivät katsomaan, miten tulijat asuvat. "Paikka oli hirveä. Perheen omaisuutena oli yksi peitto ja paistolevy", Pirkko Nummela kertoo.
Kirkon avulla hankittiin huone, johon perhe pääsi asumaan.
Vuoden päästä tästä äiti kuoli. Vastuu pienemmistä siirtyi hiljaiselle Jemal-pojalle, joka teki sen, minkä osasi. Moni asia kasvatti hänen taakkaansa, esimerkiksi häijyt naapurit.
Viimeinen isku oli se, kun nuorin lapsista adoptoitiin Sveitsiin tavalla, joka oli raakalaismainen. Se oli isku vasten Jemalin kasvoja. Hänellä ja kolmella muulla sisaruksella ei ole perheen pienimpään enää mitään kosketusta, ei tietoa osoitteesta, ei kuvia. Vain tieto siitä, että lähtö oli lopullinen.
Sisaruksistaan vastuuta kantaneen Jemalin mielenterveys romahti. Hän yritti vahingoittaa itseään. Tätä nykyä hän on kuin toisessa maailmassa. Nyt hän istuu lattialla, katsoo kohti oviaukon valoa, ei vastaa kysymyksiin, ei juuri reagoi puheeseen.
Siskoista vanhempi, 15-vuotias Zahara, on nyt perheen vastuunkantaja. Jemal pystyy itse syömään, mutta ei selviä vessassa ilman apua. Mietteliään Zaharan pitää nyt jaksaa.
Samana iltana Zahara jo hymyilee. Hän on tullut Mekane Yesus -kirkon ylläpitämään aids-orpojen toimintakeskukseen, jossa lapset ja nuoret voivat esimerkiksi tehdä käsi- ja puutöitä, pelata pelejä tai lukea kirjoja.
Matti Nummelan ohjauksessa Zahara hioo puista hyllyä.
Keskus on täynnä toivoa. Otetaan vaikka 16-vuotias Senait. Hän on juuri saanut valmiiksi yksinkertaisen kaapin, joka on koristeltu lakan alle jätetyillä kukikkailla WC-paperin palasilla. Tyttö on taidoistaan ylpeä.
Entä mikä esine kaapin jälkeen?
"Sänky tai sohva", hän sanoo silmiään räpäyttämättä.
Suomalaisohjaajaan ilmeestä voi lukea, että huh, huh. Sohva on aikamoinen urakka.
Mutta jos asettaa tavoitteita, on luottamusta tulevaan. Sitä nämä lapset tarvitsevat.
Lisätietoa Suomen Lähetysseuran kummilapsitoiminnasta: www.mission.fi/kummilapsitoiminta ja maarit.maenpaa@mission.fi.