Nykyaikainen huippu-urheilu on verta, hikeä ja kyyneleitä mutta myös elämää julkisessa läpivalaisussa. Asiallinen käytös on jo osa urheilijan ammattitaitoa. Se osoittaa arvostusta myös yleisöä kohtaan.
Hiihdon MM-kisat Liberecissä sujuivat Suomen kannalta paremmin kuin valistuneissakaan arvioissa etukäteen oletettiin. Laduilla ja katsomoissa koettiin joitakin selviä pettymyksiä mutta myös odotettuja ja yllättäviä ilon hetkiä. Ensimmäiseen ryhmään kuului vaisu menestys mäkihypyssä ja yhdistetyn kilpailuissa, jälkimmäiseen taas naisten kolme kultaa ja kaksi pronssia sekä miesten kolme hiihtopronssia.
Lahden dopingkäryjen aikaansaama miesten maastohiihdon sukellus kesti kahdeksan vuotta. Nyt pintaan on noustu toivottavasti pysyvästi. Menestyslääke kuulostaa hämmästyttävältä: yksinkertaistettiin harjoittelua. Olisikohan sama oppi laajennettavissa muuhunkin suomalaiseen huippu-urheiluun?
Pääannin ohella kisojen tämänkertaisiin otsikkoaiheisiin kuului keskustelu suomalaisurheilijoiden julkisuudenhallinnasta, jota myös käytökseksi kutsutaan. Mitalistien oli nytkin helpointa hymyillä ja antaa haastatteluja. Erityisen riemukkaina jäivät mieleen kolminkertaisen kultamitalistin Aino-Kaisa Saarisen kommentit, joista onnen tunteet suorastaan pursusivat pintaan. Samalla tavalla kotiyleisö pääsi haastattelujen kautta elämään mukana myös muiden hiihtomitalistien tunnelmissa.
Myös tappiot ja pettymyksen kyyneleet ovat keskeinen osa huippu-urheilua. Siksi katsojankin näkökulmasta on usein vähintään yhtä kiinnostavaa kuulla, mikä oli kun suksi ei luistanut tai hyppy tökki.
Hyvän käytöksen pitäisi kuulua ammattiurheiluun huonoinakin päivinä. Esimerkiksi yhdistetyn Anssi Koivuranta ja hiihtäjä Riitta-Liisa Roponen tulivat toimittajien eteen kertomaan epäonnistumisten syyt ja näyttämään tuntemuksensa, vaikka kummankin olisi taatusti ollut mukavampaa niellä pettymys ilman kameroita ja mikrofoneja. Samalla kuitenkin vahvistui kuva urheilijoista, joille katsojat ja tukijat eivät ole yhdentekeviä.
Tässä suhteessa surkuhupaisimmat kiemurat koettiin mäkihypyssä. Mitaliketju ei jatkunut, mutta sen sijaan jatkuivat etenkin yhden kilpailijan kohdalla lajin huonoimmat perinteet: jos menestystä ei tule, vaikene tai tiuski. Vaikea sitä on hyvällä tahdollakaan huumorina pitää, eikä sellainen osoita järin suurta arvostusta lajin ystäviäkään kohtaan. Lajinsa huippuihin kuuluva Harri Olli olisi aiheuttanut itselleenkin pienemmän riesan, jos olisi muutamankaan sanan lausunut viestimille epäonnisen kisansa jälkeen.
Julkisuudessa ei tarvitse viihtyä, mutta julkisuus kannattaa hyväksyä. Niin kiinteä osa se on nykyistä ammattimaista urheilua. Ja on huippu-urheilijoilla edelleen myös roolimallin vastuu. Maansa edustajiakin he yhä ovat.
Kyse ei ole siitä, että urheilijat eivät voisi olla omia persooniaan. Päinvastoin. Esimerkiksi keihäänheittäjä Seppo Räty on jäänyt legendaksi paitsi heittojensa myös lyhytsanaisuutensa ja viiltävien lohkaisujensa takia. Ujouskaan ei ole synti. Tarinan mukaan Suomessa on annettu hyvä haastattelu niin, ettei haastattelija ole nähnyt auton alla piileksivästä huippu-urheilijasta kuin jalat.
Julkisuudenhallinnan toisen ääripään löytää esimerkiksi huippujalkapallon ja moottoriurheilun piiristä. Paljon puhetta, joissa fraasien ja opeteltujen kiitosta alta harvoin löytyy mitään kiinnostavaa. Ei sitäkään kohti tarvitse kulkea. Sopiva termi voisi tässäkin olla kolmas tie. Se kulkee jossain konemaisen tyhjän jauhamisen ja lapsellisen kiukuttelun puolivälissä.