Suomi on saanut oman moraalinvartijansa. Useissa yhteyksissä pääministeri on ottanut asiakseen määritellä kansalaisten oikeaa ja hyvää elämäntapaa. Kysymys on perin yksikertainen ja vastauskin näin ollen selvä.
Ihannekansalainen on ihminen, joka hyödyttää yhteiskuntaa taloudellisesti mahdollisimman paljon. Sen hän tekee tietysti ensisijaisesti maksamalla veroja. Ja jotta hän voisi maksaa oikein paljon veroja, on hänen syytä myös tienata kohtuullisen paljon rahaa.
Tämä raha taas ei saa suoranaisesti olla pois yhteisistä verovaroista. Tässä suhteessa ihannekansalaisiksi eivät kelpaa sellaiset budjettisyöpöt kuin sosiaali- ja terveydenhoitoalan edustajat tai opetusalalla työskentelevät matalapalkkanaiset.
Ei. Rahan täytyy tulla joltakin oikeasti tuottavalta alalta. Kunnon kansalainen on töissä teollisuudessa, sillä teollisuus on tuottavaa työtä. Kunnon kansalainen tekee jotakin, joka on myytävissä ja muutettavissa rahaksi, jolla on ostettavissa jotakin, joka on jälleen muutettavissa rahaksi.
Kauppa se on joka kannattaa.
Mutta kunnon kansalainen tuntee vastuunsa myös palkkapussiin jäävän rahan sijoittamisessa. Ensinnäkin vanhanaikainen säästeliäisyys on syytä lopettaa alkuunsa. Kunnon kansalainen laittaa rahan kiertämään mahdollisimman nopeasti.
Kunnon kansalaisella on paljon rahaa ja hän on valmis sijoittamaan sen siten, että rahasta palautuu mahdollisimman suuri osa veroina takaisin valtiolle. Samalla hän laittaa talouden pyörät pyörimään ja tekee oman pienen osansa koko kansakunnan hyväksi.
Verotusarvonsa vuoksi hyviä sijoituskohteita ovat esimerkiksi sellaiset nautintoaineet kuin alkoholi ja tupakka. Vastuunsa tunteva kansalainen juo päivittäisen alkoholiannoksensa tietysti mieluiten ravintolassa, sillä näin hän samalla tulee maksaneeksi nautintoaineestaan ylimääräisen palvelulisän. Samalla hän työllistää ravintolatyöntekijöitä.
Sekä alkoholi että tupakka ovat oivallisia sijoituskohteita toisestakin syystä. Niiden kuluttaminen näet tuo valtiolle selvää säästöä myös tulevaisuudessa. Onhan tunnettu tosiasia, että esimerkiksi tupakoitsijat kuolevat keskimääräistä nuorempina. Näin ollen he eivät ole vanhoina ja raihnaisina rasittamassa yhteiskuntaa ja sen veronmaksajia omalla olemassaolollaan.
Kunnon kansalainen tuntee vastuunsa valtion talouskehityksen lisäksi myös luonnon ja ympäristön tilasta. Tämän vuoksi hän välttää kerskakulutusta, vaikka muistaakin alati vastuunsa bruttokansantuotteen nostamisesta.
Kunnon kansalainen sijoittaa palveluihin.
Hän ajaa taksilla. Hän käy säännöllisesti kampaajalla, kasvohoidoissa ja kylpylöissä. Hän syö ravintoloissa, käy elokuvissa ja treenaa kalliilla kuntosalilla personal trainerin opastuksella. Kunnon kansalainen osallistuu ohjatuille joogatunneille tai pelaa tennistä klubilla.
Näin hän voi sijoittaa rahansa tehokkaasti kuluttamatta kuitenkaan liiaksi luontoa.
Kotiinsa kunnon kansalainen ei osta uutuuttaan hohtavia kodinkoneita. Hän ei kaipaa ympärilleen huippuelektroniikkaa tai nopeita autoja. Hän ei asu kolmessa asunnossa ja risteile uudella autollaan näiden kaupunki-, maaseutu- ja kesäasuntojen väliä säännöllisesti.
Kunnon kansalainen ei sijoita rahojaan mihinkään pysyvään. Hän sijoittaa ne ohikiitäviin hetkiin, uusiin elämyksiin ja kokemuksiin. Tällaista ihmistä on joissakin vanhoillisissa piireissä totuttu myös huithapeliksi nimittelemään.
Kateellisten panettelua.