Kirjoittaja on oululainen
europarlamentaarikko (sd.).
Ulkoministeri Hillary Clintonia odoteltaessa Suomen visiitille, on hyvä pohdiskella Euroopan ja Yhdysvaltojen suhdetta.
Päällimmäisenä mielessä on Yhdysvalloista lähtenyt talouskriisi, joka on jo muuttunut Euroopan omaksi kriisiksi.
Talouskriisejä on tullut ja niitä on mennyt. Nyt ylivoimaiselta näyttävät ongelmat voivat olla muutaman vuoden kuluttua taloushistoriaa.
Kriisi ei ole Euroopassa ohi. Vaikka on liian aikaista luottaa myöskään Yhdysvaltain päässeen lamariskistä eroon, kasvu siellä on kuitenkin jo alkanut ja maltilliselle optimismille on aihetta.
Kannattaa muistaa, että talouskasvu syntyy ihmisten työstä. Yhdysvallat kuuluu siihen harvalukuiseen suurten maiden joukkoon, jossa voidaan rakentaa talouden kasvun strategiaa kasvavan väestön varaan. Inhimillisiä voimavaroja on aina helpompi saada liikkeelle, kun on mistä ottaa.
Väestönkasvuun liittyy toinen voimatekijä: USA:n väestö kasvaa paitsi riittävän syntyvyyden myös vilkkaan maahanmuuton ansiosta.
Maahanmuuton taustalla taas on Amerikan ja amerikkalaisuuden vetovoima. Lukemattoman monet ihmiset haluavat Amerikkaan ja tulla amerikkalaisiksi.
Vankempaa perustaa niin sanotulle pehmeälle vaikutusvallalle on vaikea keksiä. Sen vastapainoksi ääri-islamistisuus voi heittää vain tympeän terrorin ja pelottelun.
Vaikutusvallan poliittinen puoli näkyy siinä, että Yhdysvallat on ainutlaatuisella tavalla kansainvälisten liittolaisverkostojen keskipiste. Nato on sen globaalissa strategiassa tärkein verkosto, mutta ei suinkaan ainoa. Tässä suhteessa sille ei löydy haastajia.
Ulkoministeri Alexander Stubb valitsi hyvin muutama kuukausi sitten suljetusta ajatusriihestä julkisuuteen vuodattamat sanansa. Euroopan ja Yhdysvaltain keskinäinen suhde on molemmille osapuolille tärkeä. Se kaipaa kunnioitusta ja se kaipaa uutta sisältöä. Sen eteen kannattaa tehdä työtä. Euro-Atlanttinen yhteistyö on Washingtonille tärkeä. Euroopalle yhteys on elintärkeä.
Amerikan pienenemistä maailmanpolitiikan kartalta perustellaan sen kohtaamien ulkoisten haasteiden mittasuhteilla. Toisaalta sitä perustellaan sen oman taloudellisen voiman heikkenemisellä.
Yhdysvaltain ulkopolitiikan haasteista polttavin on ilman muuta ääri-islamistisen uhan runtelema epävakauden kaari, joka ulottuu Intian islamilaisista osista aina Pohjois-Afrikkaan. Tällä alueella amerikkalaiset ovat mukana kahdessa avoimessa yhteydenotossa, joiden kummankin lopputulos on epävarmuuden peitossa.
Ja pahempiakin uhkia on tarjolla: vihamielinen Iran saattaa olla varustautumassa ydinaseilla ja epävakaa Pakistan saattaa hukata omat ydinaseensa sisällissotaan ja kaaokseen.
Epävakaan kriisialueen ohella toinen haaste on nouseva Kiina.
Kiina ei sodi ketään vastaan, ja sen toimista on turha lukea välitöntä uhkaa. Silti moni näkee sen taloudellisen nousun tuovan mukanaan ongelmia.
Kiinan valtaeliitti pitää tiukasti kiinni omasta yhteiskuntamallistaan, johon kuuluu valtiojohtoinen kapitalismi ja demokratian poissulkeva poliittinen järjestelmä. Tällainen maa ei ole paras mahdollinen kumppani. Yhteiset arvot eivät hillitse vastakkainasettelua.
Vuonna 2008 alkanut talouskriisi ja valtionvelan räjähdysmäinen kasvu ovat rapauttaneet monelta uskon siihen, että Yhdysvallat pystyy ottamaan haasteet vastaan.
Vastausten etsiminen on hyvä aloittaa historiasta: ei nimittäin ole ensimmäinen kerta, kun USA:lle on kirjoitettu pieni rooli maailmanpolitiikassa. Saksan uho 1930-luvulla sai pontta siitä, että talouskriisiin vaipunut Amerikka oli passiivinen ja sulkeutunut.
Neuvostoliitto harjoitti aggressiivista ulkopolitiikkaa 1970-luvulla, koska talouslama näytti vieneen sen vastapelurin voimat. Kumpikaan yritys ei osoittautunut menestykseksi.
Yhdysvaltain kyky ratkaista sekä nykyisiä ongelmia että tulevia on yhä tallella. Sen vaikutusvallan sotilaallinen puoli on yhä omaa luokkaansa: kriisistä huolimatta se voi käyttää yli 700 miljardia oman asevoimansa ylläpitämiseen.
Rahalla saa, paitsi materiaalia, myös teknologiaa, jota muilla ei ole.
Pitkällä tähtäyksellä sotavoima ei kuitenkaan ratkaise. Tarvitaan taloudellisia voimavaroja ja tarvitaan voiman niin sanottua pehmeää ulottuvuutta. Molemmissa Amerikka on vielä pitkään ykkönen.
Haastaja-Kiinan talouskasvu on ollut ja on yhä vaikuttavaa - ja kaikki maan sisä- ja ulkopuolella toivovat sille menestystä.
Kiina ei kuitenkaan ole vielä korkean tuottavuuden ja huipputeknologian maa. Vaikka se selviäisi tulevista vuosista ilman kuplia ja kriisejä, sillä on matkaa maailman ykkösmahdiksi.
Matkan varrella sen täytyy selvittää työvoiman ikääntymisen ongelma: Kiina kohtaa suuret eläkeläisikäluokat ennen kuin sillä on tarpeeksi vaurautta sosiaalivakuutusjärjestelmän rahoittamiseen. Eikä kiinalaista kapitalismia ole vielä pantu koetukselle.
Epäselvä omaisuudensuoja ja yksilönvapauden rajoittaminen eivät ole paras alusta osaamiselle ja teknologia-investoinneille perustuvalle kasvulle. on korvaamaton."