Kirjoittaja on Kunta-alan ammattiliiton KTV:n puheenjohtaja
Työnteon kannattavuuden parantaminen työllisyyden lisäämiseksi on ollut viime vuodet valtakunnanpolitiikan punaisena lankana. Kansalaisille on opetettu, että hyvinvoinnin parantaminen ja sosiaaliturvan kestävä rahoitus edellyttävät sitä, että mahdollisimman suuri osa työikäisestä väestöstä käy työssä.
Tämän tavoitteen nimissä on eduskunnassa tehty mittava määrä tulonsiirto-, maksu- ja veropoliittisia päätöksiä. Koska pahimmat tuloloukkuongelmat paikannettiin 1990-luvulla nuoriin lapsiperheisiin, päivähoidon tukia ja maksuja on uudistettu perusteellisesti. Silloinkin, kun toimenpiteet ovat kirpaisseet pienituloisia tai kaventaneet tulonsiirroista riippuvaisten toimeentuloa, perustelu kannustavuuden ja työllisyyden edistämisestä on tuottanut enemmistön hyväksynnän toimenpiteille. Tuloloukut ovat eduskunnan päätösten tuloksena selvästi vähentyneet.
Perhepolitiikan alueella monet kunnat harjoittavat kuitenkin omaa tulonsiirtopolitiikkaa, joka lyö korville valtakunnallista politiikkaa - siitäkin huolimatta, että kansanedustajat ovat usein myös kunnanvaltuutettuja. Kunnallisten päivähoitopaikkojen kysynnän sääntelemiseksi tai päivähoitomenojen säästämiseksi kunnat maksavat kuntalisää kotona hoidettavan lapsen vanhemmille saamaan hoitorahaan. Sen sijaan, että tavoitteena olisi tuloloukkujen purku ja työnteon kannattavuuden parantaminen, lähtökohtana on päinvastoin laskea, millä rahalla saataisiin lapsen vanhempi jäämään pois töistä hoitamaan lastaan kotona.
Moite ei ole kannanotto hoitorahan tasoon, vaan sen kuntakohtaiseen vaihteluun ja rakenteeseen. Se, että kuntalisää on hyvän työllisyystilanteen oloissa kasvatettu ja korkean työttömyyden vuosina karsittu, ei tue ylevää perustelua perheiden hyvinvoinnin parantamisesta. Yksikään kunta ei tiettävästi maksa myöskään kuntalisää osittaiseen hoitorahaan, jota maksetaan lapsenhoidon vuoksi työaikaansa lyhentävälle vanhemmalle.
Päinvastoin kuntien ratkaisut ovat vieneet taloudellista pohjaa osa-aikatyön ja osa-aikahoivan yhdistämiseltä. Puhe kannustinpolitiikasta joutuukin outoon valoon ja kuntien epäjohdonmukaisuus vie ikävällä tavalla uskottavuutta siltä, että työllisyyden parantaminen on yhteiskuntapolitiikan läpikäyvä tavoite.
Lapsen ja äidin paikka ovat perhepolitiikan kiihkeitä kysymyksiä. Lasten ja nuorten pahoinvointi nostavat nyt puhetta vanhemmuudesta. Samalla kuitenkin herkästi romantisoidaan kotihoivan merkitystä ja käännetään huomio pois työelämän sokeudelta perheiden tarpeille.
Useimmat vanhemmat haluavat olla sekä hyviä vanhempia että hyviä työntekijöitä, ja työmarkkinoilla on suurta tarvetta työtä ja perhettä paremmin yhdistäville ratkaisuille. Osittaisen hoitorahan tason ja ehtojen parantaminen sekä osittaisen hoitovapaaoikeuden laajentaminen tarjoaisivat perheille uuden vaihtoehdon työn ja perheen paremmalle yhteensovittamiselle. Niin halutessaan molemmat vanhemmat saisivat enemmän aikaa vanhemmuudelle ja samanaikaisesti olla työelämässä ilman pitkiä katkoja.
Tämä on yksi niistä tuloneuvottelujen laatutavoitteista, joissa tarvittaisiin valtiovallan panosta - kädenojennusta perhemyönteiselle ja tasa-arvoiselle työelämälle.
talous@kaleva.fi