Suhteeni huippu-urheiluun on kaksijakoinen. Kouluajan muistoista kumpuavat radion äärellä koetut jännityksen hetket Veikko Hakulisen kiitäessä voittoon. Ja ihmetys ison miehen, radioselostaja Pekka Tiilikaisen, sopertaessa liikutuksesta. Ensimmäisen särön puhtoiseen urheilumieleeni iski maakuntatason mäkihyppääjä.
Seurasin Kouvolassa järjestettyä kilpailua alastulorinteen puolivälissä ja kuulin miten hyppääjä kommentoi ilmalennon aikana epäonnistunutta ponnistustaan: "Saatanannnsaatana!" Mäkihyppääjän vilpitön ja julkinen sapetus ei oikein sopinut ihannekuvaani urheilusankaruudesta.
Sittemmin kuvaan on tullut niin isoja säröjä, ettei alkuperäistä hahmoa enää erota. Jaksan kyllä iloita siitä, että suomalaiset iloitsevat itsensä tainnoksiin lätkän maailmanmestaruudesta, mutta muuten juhlan tunteeni ovat vähissä.
Urheilu tarjoaa kollektiivisen, helposti jaettavan kokemuksen, joka voimakkaimmillaan on läheistä sukua uskonnolliselle hurmokselle. Urheilun ja uskonnon välinen yhteys on historian triviaa. Olympian kisat järjestettiin ylijumala Zeuksen kunniaksi.
Kreikkalaiset eivät keksineet urheilua, mutta he kehittivät kilpailemisesta (agon) tyrmistyttävän samankaltaisen instituution kuin moderni maailma. Antiikin urheiluun kuuluivat rahapalkinnot, tuomarien valvomat säännöt, kuntoa edistävät ruokavaliot ja piristeet, voittajia ylistävä media (runoilijat kuten Pindaros) sekä yleisön jakautuminen valtioittain, alueittain ja suvuittain.
Urheilun tavoitteet olivat ylevät: kauneuden ja taidon sopusuhtainen yhdistyminen. Urheilun estetiikka on siis selvästi vanha juttu. Ei sen luomiseen tarvittu mitään kansallisuusaatetta saati Leni Riefenstahlin Olympiad-filmiä (1938).
Menestyneille urheilijoille pystytettiin muistomerkkejä. Ne ikuistivat sankarit ja heidän mainetekonsa komeasti marmoriin ja pronssiin. Yhdessä suhteessa sankarikultin muodot poikkesivat nykyisestä: myös vilpillisille urheilijoille saatettiin pystyttää patsas.
Häpeä ikuistettiin kirjoittamalla patsaan jalustaan vilpin laatu.Häpeän syvyys on usein suorassa suhteessa tavoitellun kunnian suuruuteen. Häpeän syyt ja muodot vaihtelevat kulttuurista ja aikakaudesta toiseen, mutta aina se on osa kurinpitoa.
Meitä naurattanee Essexin jaarlin reaktio kuningatar Elizabeth I:n halveksivaan kommenttiin (1591) tämän sotasuorituksista Ranskassa. Jaarli pyörtyi ja kaatui vuoteelleen niin, että hänen jakkunsa napit lähtivät irti kuin terävällä veitsellä leikaten. Vastaavassa tilanteessa monet valitsivat mieluiten kuoleman kuin sietivät pilkan.
Häpeä on kohtuullisin annoksin hyödyllinen osa yhteiskunnan moraalista valvontaa, mutta se voi olla myös kohtuuttoman julma. Se on nähty tämän kesän murheellisista uutisista. Häpeän tunteissa on suuria eroja. Joitakin vaivaavat pikkuasiat, vaikka syytä olisi tuntea häpeää isommista.
Kansalliseen lähimuistiin on tallentunut uutinen autoilijasta, joka ajoi päin punaista jalankulkijan päälle. Autoilija järkyttyi pahan kerran asian uutisoinnista. Ei siksi, että häntä syytettiin vakavasta rikoksesta, vaan siitä, että väitettiin hänen ajaneen halvempaa autoa kuin todellisuudessa oli laita. Voiko tällaisia ääliöitä edes häpeä kasvattaa?
Kansakunnan tai sen edustajien kokema häpeä on ehkä tuhoisin häpeän muoto. Tarvinneeko viitata toisen maailmansodan syntyyn tai Balkanin sotaan. Paraikaa yksi kansallista häpeää kostamaan lähtenyt istuu ja niskoittelee Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa. Asteikossa seuraava on suvun häpeä ja sen luoma instituutio: kunniamurha. Edessä on pitkä tie sen liennyttämisessä edes kunniamurheeksi.