Kun eteenpäin pyrkivä, jo hieman kokemusta omaava kunnallishallinnon kasvatti joku aika sitten soitteli keskisen Suomen kuntaan kuullostellakseen millaista johtohahmoa siellä kaivataan, iski vastaus korvaan kuin vasen suora: "Kyllähän me sellaista messiasta etsimme." Mainittakoon, että kyseinen kunnanjohtajan paikka on edelleen auki.
Ihmeparantajat ovat harvassa, mutta juuri sellaisia nyt kuulutetaan kunnanjohtajien tuoleille. Monessakin mielessä, sillä etenkin terveydenhoitokustannukset kasvavat jatkossa pomminvarmasti.
Kaikki kuntayksiköt taiteilevat jatkuvissa muutospaineissa: "Koko ajan palavereissa", kuvaa epätoivoaan eräs kunnanjohtaja viitaten lähinnä seutukuntien tapaamisiin, joissa pyritään lisäämään yhteistyötä ja alentamaan menoja.
Mennyt vuosi oli vain näköharhan vuoksi kuntien taseissa erinomainen. Valtio kun tilitti - kuin vaalivuoden aluslahjaksi - könttänä aikaisemmin keräämiään veroja.
Budjettiodotukset voivat heitellä 5-10 prosenttia suuntaan tai toiseen, valittaakin turhautunut kunnanjohtaja. Tilanne harmittaa kunnissa. Ihan kuin ei niissä osattaisi laskea.
Pahinta on kuitenkin jatkuva epävarmuus. Eniten oraakkelin taitoja kunnilta vaaditaan yhteisöverotulojen, erikoissairaanhoidon menojen sekä koululaisten lukumäärästä riippuvien avujen ennakoimiseksi. Viimeksimainitut valtio lyö lukkoon vasta tammikuussa, tilikirjojen jo mentyä umpeen. Kunnan sen sijaan pitää seistä oppilaslukujensa takana jo syyskuussa.
Tähän asti ylin kassanvartija Sauli Niinistö on aina tilaisuuden tullen antanut piiskaa tuhlarikunnille. Menneelläkin viikolla valtiovarainministeri napisi Suomen Kuntaliiton talous- ja rahoitusforumissa kuntien heikosta menokurista. Kuntien menot ovat paisuneet viiden prosentin vuosivauhtia. Vuonna 2001 vallan törsättiin. Kuntien investoinnit paisuivat viidenneksellä.
Valtio on sentään pysynyt vakautussopimuksen mukaisessa linjassa ja paikannut menneet seitsemän lihavaa vuotta aikaisempia vajeitaan.
Mutta kuin testamentikseen ministeri vaihtoi yhtäkkiä sävyä ja kiitti todellisia johtamistaitoja osoittavia virkamiehiä. "Hänellä oli melkein kyyneleet silmissä", ihmettelivät kuntien edustajat täyskäännöstä.
Olikohan tässä hieman esimakua siitä, että Niinistö harjoittelee tarjoilemaan kunnille risujen sijaan ystävyyttä ja avunantoa, kun hän syksyllä siirtyy Euroopan investointipankkiin EIB:iin?
Ministerin huoli tosin on täysin epävirallisten lukujen varassa, mutta ilmeisen aiheellinen: jopa kymmenkunnassa kunnassa ympäri maata olisi meneillään enemmän tai vähemmän julkinen johtajakriisi.
Kaupunginjohtaja Erkki Rantalan äkkinäinen ero Vantaalla lieneekin ymmärrettävä oireelliseksi. Viimeistään hänen jälkeensä pitäisi kysyä, miten puuhakkaan messiaan tulevaisuuden hyvinvointikunta sietää johtajakseen.
Hyviä ja haluttuja harvoin kehutaan omissa ahtaissa riveissä. Siksi kamppaajat tuskin myöntävät avoimesti sitä, että syrjäytetyssä olisi oikeasti suvereenia ainesta. Tarinan mukaan eräässäkin kunnassa nokittelu johtui vanhanaikaisesti femme fatalesta, joka olisi kelvannut kolmellekin kunnallispoliitikolle. Muut eivät moiseen soidinmenoon jaksa puuttua.
Kaikkien energiaa hukkaavien juonittelujen keskelläkin viidennes Suomen bruttokansantuotteesta lepää 450 kuntatalouden harteilla. Kaksi kolmesta julkisen talouden eurosta kulkee kuntien kautta. Kyse on vastuusta, joka voi yltää ihmeisiin.