Syksyn kunnallisvaalien satoa korjataan yhä. Keskustan hajaannus monilla paikkakunnilla puolueen valta-alueilla ja keskustasta irronneiden ryhmien menestys vaaleissa ovat nostattaneet paikallisia myrskyjä, jotka enteilevät resuista vaalikautta.
Sielläkin, missä puolue kykeni käymään vaalit yksin listoin, on saatu aikaan ilmiriidat luottamusmiespaikkojen jaosta. Vääntö on paikoittain niin kova, että se saattaa jopa halvaannuttaa päätöksenteon pitkäksi aikaa. Riidoilla kun on tapana poikia uusia riitoja ja alkaa elää omaa elämäänsä.
Tuskin yksienkään aikaisempien kunnallisvaalien jälkeen keskustassa pallo on ollut niin hukassa kuin nyt. Sen lisäksi, että luottamusmiespaikkojen jaossa on tarvinnut ottaa huomioon mies- ja naiskiintiöt, keskustassa on perinteisesti pidetty kiinni kyläkiintiöistä. Tämä on onnistunut aina näihin aikoihin saakka jotenkuten puoluekoneiston toimiessa päätöksen kätilönä. Enää järjestöillä ei ole tätä valtaa, ja se näkyy.
Silmiinpistävää on, että keskustan paikallisten järjestöjen valta puolueen nimissä valittuihin edustajiin on hiipunut. Ehdokkaiksi houkuteltiin ihmisiä, joilla ei ole puoluejärjestökokemusta, mutta jotka ovat muulla tavoin paikkakunnalla tunnettuja.
Uusi valtuutettu saattaa olla henkilö, joka ei tarvitse puoluetta muuta kuin asettuakseen ehdolle. Mutta puolue tarvitsee häntä. Se tarvitsee vetovoimaisia tähtiä turvatakseen asemansa. Tällaisia löytyy yhä enemmän muualta kuin väen vähyyttä potevasta järjestökoneistosta.
Valtuutetut ovat ottaneet aikaisempaa itsenäisemmän roolin. Ihmiset haluavat paneutua asioihin, mutta eivät alistua puoluekoneiston etäispäätteeksi. Moni haluaa toimia omalla tavallaan ja pitää kiinni siitä vallasta, jonka ihmiset ovat vaaleissa antaneet.
Keskusta on vanhoista puolueista viimeinen, jolla on ollut luja ja toimiva puoluekoneisto. Näyttää siltä, että nyt kone yskii, päätöksentekokulttuuri on pudonnut kehityksen kelkasta. Ihmisten halu toimia itsenäisesti on tapahtunut nopeammin kuin on osattu odottaa.
Taustalla on luottamushenkilöiden koostumuksen muutos. Vanhastaan keskustan runko on rakentunut maanviljelijöiden varaan. Heidän osuutensa on supistunut ja heidän rinnalleen on tullut koko joukko eri ammattialojen ihmisiä. Samalla kun keskustasta on maaseudun sydänmailla muodostunut eri ihmisryhmiä kokoava yleispuolue, siitä on kasvanut jopa toisilleen vastakkaisten aatteiden kirpputori.
Ei ole ihme, että keskustan listoilta valtuustoihin valituilla ei ole puoluejärjestökokemusta. Miten sitä olisi, kun puolueen järjestötyö on uinahtanut niin kuin järjestöelämä yleensäkin. Yhdistykset yritetään herättää henkiin aina ennen vaaleja, mutta ketä nykyihmistä kiinnostaa niiden tarjoama tahdottoman työmuurahaisen osa.
Äänestäjät myös maaseudulla liikkuvat entistä herkemmin. Tämä lisää painetta kalastella ääniä erilaisin ihmisiä kosiskelevin katteettomin lupauksin, mikä ei voi olla jättämättä jälkiä.
Kova valtataisteltu kuntien luottamusmiespaikoista on sinänsä mielenkiintoista seurattavaa ja saattaa hetkellisesti jopa lisätä kiinnostusta kuntapolitiikkaa kohtaan. Mutta samalla siihen liittyy piirteitä, jotka ovat omiaan vierottamaan ihmisiä puolue-elämästä.
Taistelu vallasta synnyttää kuvan, että kuntapoliitikko on valmis mihin tahansa tyydyttääkseen omaa vallanhimoaan ja ajaessaan henkilökohtaista etujaan. Se haisee pahalle.