Täydellinen rikos - onko sellaista? Enää ei rikospaikalle ainakaan parane jättää yhtä hiustakaan, sillä sen sisältämä DNA voi koitua rikollisen kohtaloksi.
DNA ei ole mikään puhelinoperaattori vaan solujemme molekyyli, joka on kätevä apu rikostutkinnassa. Tänä päivänä Sherlock Holmes ei pärjäisi pelkällä suurennuslasilla, vaan hänen olisi hallittava myös DNA-tekniikka.
Mutta toisin kuin television etsiväsarjoissa, todellisuudessa DNA-tutkimus ei anna vastausta käden käänteessä. Rikosnäytteiden käsittely on vielä tietyiltä osin käsityötä. Siksi DNA-tutkimuksen tuloksia joudutaan joskus odottamaan pitkäänkin.
DNA:n käyttö yksilön tunnistamisessa tuli mahdolliseksi 1980-luvulla, kun Sir Alec J. Jeffreys työtovereineen kuvasi DNA-sormenjälkitekniikan. Varsinainen läpimurto tapahtui, kun Kary Mullis keksi DNA:n monistustekniikan, PCR:n. Se mahdollisti DNA:n saamisen hyvin pienistäkin näytemääristä.
"Rikostutkimuksissa hiusnäytteet ovat tyypillisiä. Niiden juuri sisältää soluja, joista saadaan eristettyä ja monistettua DNA:ta", professori Antti Sajantila Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitoksesta mainitsee.
Muitakin
todisteita tarvitaan
DNA-tunnistuksen käyttö perustuu siihen, että jokaisella henkilöllä on erilainen perimä, DNA. Ainoastaan identtiset kaksoset ovat poikkeuksena. Kun hiuksen tai veritahran omistajaa etsitään, määritys kohdistuu vain osaan DNA:sta.
"Tunnistus perustuu aina vertailuun", Sajantila huomauttaa.
Yleensä tulos ilmoitetaan todennäköisyyslukuna, että esimerkiksi kymmenen miljoonan ihmisen joukosta löytyy vain yksi henkilö, jolla on kyseinen DNA.
Vaikka DNA-tekniikan avulla voidaan luotettavasti tunnistaa yksilöitä, DNA ei itsessään osoita syyllisyyttä tai syyttömyyttä. Rikosten selvittämisessä myös muiden todisteiden osuus on edelleen merkittävä.
"Vasta tuomioistuin ratkaisee DNA:n merkityksen todisteena. DNA-tutkimus osoittaa suoraan vain, onko kahdella biologisella materiaalilla sama lähde", Sajantila painottaa.
Toistoyksiköiden
määrä ratkaisee
Vaikka yksittäinen solumme on niin pieni, ettei sitä näe paljaalla silmällä, sinne mahtuu 2-3 metriä DNA:ta. Tästä määrästä vain reilu prosentti sisältää proteiinien rakennusohjeita. Muun eli geenien välisten alueiden merkitystä ei tarkalleen tiedetä.
Yksilön tunnistuksessa käytetyt alueet ovat juuri geenien ulkopuolista DNA:ta eli ne eivät anna tietoa yksilön henkilökohtaisista ominaisuuksista. Ainoastaan sukupuoli saadaan selville.
Ihmiset ovat perimältään loppujen lopuksi hyvin samanlaisia, vaikka ulkonäkömme poikkeaakin selkeästi. Vain joka sadas tai tuhannes DNA:n rakenneosa eli nukleotidi on erilainen eri ihmisten välillä. Olemmehan perimältään yli 99-prosenttisesti identtisiä myös simpanssien kanssa.
Näistä seikoista huolimatta DNA:n erilaisuutta on niin paljon, että eri yksilöt voidaan erottaa toisistaan luotettavasti.
"Tunnistus tapahtuu monistamalla DNA:sta niin sanottuja toistoalueita, joilla esiintyy periytyvää muuntelua", Sajantila mainitsee.
Näissä alueissa 1-5 DNA:n rakenneosaa, nukleotidiä, ovat toistuneet kymmeniä tai satoja kertoja. Tunnistus perustuu siihen, että jokaisella ihmisellä on eri lukumäärä näitä toistoyksiköitä.
Kun tutkitaan eri puolilla perimää olevia toistoalueita, pienenee todennäköisyys, että kahdelta ihmiseltä löytyisi samanlaiset toistoalueet.
Toistomäärä on aina sama, eristi DNA:n sitten mistä tahansa kehon näytteestä. Suomessa rikostutkimuksessa monistetaan 10-15 erilaista toistojaksoa.
Periaatteessa
kuin sormenjälki
Tutkimuskelpoisen DNA:n eristäminen ei ole aina kuitenkaan helppoa.
"DNA:n hajoaminen aiheuttaa ongelmia", Sajantila huomauttaa. "Aika ei ole suurin ongelma, vaan enemminkin ympäristöolosuhteet, jossa näyte on ollut."
Rikospaikalta löydetyt tahrat voivat olla myös liian pieniä tai ne sisältävät epäpuhtauksia, jotka häiritsevät DNA:n monistusta.
Rikollisten DNA-rekisterin käyttöönotossa ja hyödyntämisessä Yhdysvallat ja Iso-Britannia ovat olleet edelläkävijöitä.
"USA:ssa rekisteri on osoittanut toimivuutensa esimerkiksi raiskaajien tunnistamisessa", Sajantila kertoo.
Suomessa DNA-tunnisteen rekisteröinti tuli mahdolliseksi vuonna 1997. DNA-analyysi sen sijaan on ollut käytössä jo 13 vuotta.
DNA-tekniikkaa käytetään rikostutkinnassa periaatteessa samalla tavalla kuin sormenjälkiä. Rikospaikalta löydetyn näytteen DNA-alueiden toistomääriä verrataan rikoksesta epäiltyjen tai rekisterin DNA-tunnisteisiin tietokoneen avulla.
DNA-tunnistetta ei käytetä ainoastaan rikostutkimusten yhteydessä, vaan myös muun muassa tunnistamattomien vainajien henkilöllisyyksien ja sukulaisuussuhteiden selvittämisessä, isyystutkimuksissa sekä koirien puhdasrotuisuuden tarkistamisessa.
Sajantila mainitsee, että jo kymmenen vuoden ajan menetelmän avulla on tunnistettu haudattuja suomalaissotilaita Karjalan alueelta.