Anna-Stina Nykänen kirjoitti Hesarissa äijämeiningistä ihailevaan sävyyn lukien itsensäkin äijien joukkoon.
Viis sukupuolista, mutta ei tähän maahan, perkele, tarvita lisää äijämäisyyttä. Suomalainen äijämäisyys ei yleensä merkitse reilua meininkiä ja hommien ripeyttä, vaan kielen ja käytöksen karkeutta, väkivaltaa ja muiden halveksuntaa.
Puhutaan mieluummin kukista. Niistä heltyi kesän pehmentämänä kirjoittamaan jopa Iltalehden Kaarina Hazard.
Hesarin Pirkko Kotirinta puolestaan muistutti, että suomalaisten kasvien nimet ovat suurelta osin Lönnrotin taitavaa käsialaa.
Ne sukupolvet, joiden piti opetella herbaarionsa 120 kasvia ulkoa, muistavat kesäurakkaansa vaihtelevin tuntein. Joillekin pelkkä kasvien kerääminen oli tuskaa, ellei isosisko, -veli tai serkku antanut prässätyt ja valmiiksi tunnistetut kasvinsa uusiokäyttöön. Niillä harrastettiin myös kaupankäyntiä. Tyhmimmät jäivät kiinni kellastuneiden papereiden tai kasvilappujen väärän käsialan takia.
Lienenkö kuulunut enemmistöön tahi vähemmistöön, mutta minusta kasvien kerääminen oli hauskaa.
Kolusin metsiä ja pientareita etsien harvinaisuuksia. Rauhoitettuja kasveja ei harmikseni saanut poimia. Opettelin heimot ja nimet, kasvupaikat ja lehtimuodot karsastamatta tieteen juhlakieltä latinaa.
Jos nimestä löytyi sana vulgaris, ei ollut toivoakaan harvinaisuudesta – joutomaiden rehottajia. Kielen iloja kuitenkin riitti.
Punasänkiö (Odontites vulgaris) toi mieleen sänkipellon lisäksi pellolla ahertavien ajamattomat äijännaamat, niittyhumala (Prunella vulgaris) puolestaan äijien viikonlopun. Litutilli (Descurainia sophia) oli vaatimaton kasvi mutta äänteellisesti ja vihjeellisesti mainio samoin kuin rantanenätti (Rorippa palustris), joka tuntui luonnehtivan pikemmin tietynlaista ihmistä kuin kasvia.
Kasvitenttini meni virheettömästi, mutta lehtori, tunnettu myrkkykeiso, kehtasi vähentää puoli pistettä maksimista väittämällä, että yksi kasveista ei voinut kasvaa ilmoittamallani paikalla.
Tiesin paremmin, mutta opettaja piti kiinni kannastaan ja nautti ilkkuen harmistani. Sukupolvi myöhemmin joku samaisen lehtorin oppilaista puukotti hänet kalmoksi kesken oppitunnin. Hirveä kohtalo mutta ymmärrettävä.
Botanistinen intoni hiipui kasvitentin jälkeen, enkä tiedä oliko päähän päntätystä tiedosta varsinaista hyötyä. Ekologinen ajattelu ja sen paljastamat uhkat eivät vielä kuuluneet opetussisältöihin.
Kasviopille tuli käyttöä yhden ainoan kerran. Istuimme kirjailija Ilpo Tiihosen kanssa ravintolassa säestämässä tukevaa pihviannosta runsaalla punaviinillä. Viereisessä pöydässä istui mukavan oloinen naisseurue ilman yhtäkään miestä – siihen kaukaiseen aikaan vielä uutuus ravintolakäytöksen maailmassa.
Emme oikein tienneet miten lähestyä naisia, meiltä kai puuttui äijämäisyyttä, ja päätimme kirjoittaa jokaiselle pienen runon käyttämällä pelkkiä kasvien nimiä.
Jätimme pois iskelmälyriikan kuluttamat suopursut, liljankukat ja sen sellaiset. Niin ikään vältimme liian paljastavia kasveja kuten haarapalpakkoa, karhunputkea ja vattua. Vadelma-sanahan ei ollut siihen aikaan jokapäiväisessä käytössä, se kuului kategoriaan hyvin vulgaris.
Mutta olihan meillä, mistä valita. Suovalkku ja yövilkka, mesikämmekkä ja aitovirna. Tunteista puhuivat rätvänä, tulikukka ja humala. Sekaan ripaus ketoneilikkaa, luhtalemmikkiä ja kultapiiskua.
Sanasorvimme tulokset eivät luultavasti kestäneet vähäisintäkään kriittistä tarkastelua, mutta ne saivat naapuripöydässä suopean vastaanoton ja iltaamme tuli hieman lutukkaa ja kohokkia mutta yllättävän niukasti rentohaarikkoa ja yöailakkia puhumattakaan ketohärkistä.
Ehkä niin oli hyvä, ettei seuraavana päivänä tarvinnut kohdata harmiota, maistaa sudenmarjaa ja saada neidonkenkää. Sitä paitsi kissanmintulta haiskahtava töppövillakko olisi vain joutunut havaitsemaan, että kotiniityn ruiskaunokki muuttuu nopeasti mustaseljaksi ja piikkikarhiaiseksi.
Kirjoittaja on toimittaja ja taidekriitikko.