Suomessa saamelaiset puhuvat joskus "asuntolasukupolvesta", jolle koulunkäynti jokunen vuosikymmen sitten merkitsi muuttoa pois perheen parista kirkonkylän asuntolaan ja käskyä käyttää valtaväestön kieltä.
Samaan tapaan samoina vuosikymmeninä Ruotsin ja Norjan pohjoisosissa kitkettiin pois saamea ja suomea. Ennen rajattomilla rajoilla otettiin silloin kansallisvaltion näkökulma täysillä käyttöön ja suomalaistettiin, ruotsalaistettiin tai norjalaistettiin kaikkia, jos ei hyvällä niin ainakin pahalla. Noista vähemmistöistä saamelaisuus ja meänkieli ovat sittemmin nousseet mutta kveenit saivat sellaisen täystyrmäyksen, että elpyminen on ollut vaikeaa.
Siksi pohjoissuomalaisen lehden lukijat saattavat tunnistaa oman alueen historiasta jotain yhtymäkohtia siihen puheeseen, jonka Kanadan pääministeri Stephen Harper piti Ottawassa tasan viikko sitten. "Lasten kohtelu intiaanien asuntolakouluissa on surullinen jakso meidän historiassamme", Harper aloitti puheensa. Tosin asian mittaluokissa on eroja: Kanadassa tämä kysymys on jäytänyt monien elämää rannikolta rannikolle, sukupolvesta sukupolveen.
Moni suomalainen todennäköisesti mieltää sanan intiaani liittyvän jotenkin menneisyyteen. Se on väärin, sillä eivät he ole menneisyyttä. He ovat osa pohjoisamerikkalaisen hyvinvointivaltion nykypäivää, todellisuudeltaan melkoisen ankea osa sitä.
On tarpeen pitää mielessä, että tässä puhe on vain Kanadasta. Yhdysvaltain puolella tilanne on se, että vastaavaa kansallista keskustelua ei voi edes kuvitella, vaikka toki intiaanikansoja elää vielä sielläkin. Maiden historiat ovat kulkeneet eri polkuja. Yhdysvalloissa intiaanisodat ovat osa kansakunnan historian perusmyyttiä. Kanadassa edettiin enimmäkseen sopimusteitse, ja alkuperäisasukkaat asioivat suoraan Englannin kruunun kanssa. Se ero heijastuu yhä, kun Kanadassa on viime vuodet ratkottu neuvotellen alkuperäiskansojen maanomistusta.
Mutta mistä tämä virallinen anteeksipyyntö?
Kyse on valtion ja kirkkojen kouluista, joihin alkuperäiskansojen lapset työnnettiin eroon vanhemmistaan ja kulttuuristaan ja joissa elämää leimasi monenlainen henkinen, fyysinen ja seksuaalinen väärinkäyttö. Tämä oli valtion virallista sivistyspolitiikkaa, ja näin Harper kuvaa sitä nyt: "Tunnustamme että tämä politiikka oli väärää, on aiheuttanut paljon vahinkoa, eikä sille ole sijaa maassamme".
Mutta sitä ennen ehdittiin vuosikymmeniä aiheuttaa jotain, jota voi kuvailla vain pysyväksi tuhoksi. Yhä vielä Kanadassa elää noin 80 000 tuon ajan itse kokenutta ihmistä, ja paljon voi päätellä tilastoista. Elinikäennuste on alkuperäiskansoilla vuosia maan keskiarvoa lyhyempi, monien sairauksien määrä moninkertainen, itsemurhien määrä kaksinkertainen.
Valtio ja kirkot kai kuvittelivat toimivansa oikein. Todellisuudessa ne toimivat kammottavan väärin, samaan aikaan kun Kanada kokonaisuutena kehittyi yhdeksi maailman johtavista sivistysvaltioista. Kaiken huipuksi tuo ristiriita jatkui vuosikymmeniä: maa kukoisti, mutta sen alkuperäisväestön asuinsijat muuttuivat kolmannen maailman saarekkeiksi.
Helmikuussa kuultiin "anteeksi" toisesta brittien entisestä alusmaasta, Australiasta. Pääministeri Kevin Ruddin puhe oli historiallinen: "Pyydämme anteeksi peräkkäisten parlamenttien ja hallitusten politiikkaa ja lakeja, jotka ovat aiheuttaneet tuntuvaa tuskaa, kärsimystä ja menetystä", hän sanoi.
Australian aboriginaalit edustavat vanhinta säilynyttä inhimillistä kulttuuria tällä planeetalla. Mutta suhtautumisesta kertoo kaiken se tosiasia, että vasta vuoden 1967 kansanäänestyksessä heidät päätettiin luokitella osaksi australialaisia. Siihen asti he olivat virallisesti osa maan kasvi- ja eläinkuntaa.
Australiassa puhutaan varastetuista sukupolvista. Alkuperäisväestön kohtelu oli siellä vielä paljon räikeämpää kuin Kanadassa, mutta yhteisiä piirteitä on paljon: valtion ja kirkkojen harrastama "sivistäminen" perustui siihen, että lapset riistetään vanhemmilta, perheet rikotaan ja perinteet katkaistaan. Näin ei tietysti ole saatu yhtään mitään hyvää aikaan.
On kaikin puolin kunnioitettavaa ja vuoden hyviä uutisia, että Australian ja Kanadan hallitukset ovat lukeneet maidensa historiaa oikein ja pyytäneet anteeksi kansalaisiltaan, joita edelliset hallitukset ovat kohdelleet pahasti väärin. Kanadassa perustettiin jopa totuuskomissio selvittämään koulujen tapahtumia.
Mutta on tässä muitakin opetuksia. Harva on oivaltanut, että kaksi erittäin demokraattista ja arvostettua maata on vuosikymmeniä toiminut yhtä ihmisryhmää kohtaan tavalla, joka on ollut perusteiltaan epäinhimillistä. Tällaista ei yksinkertaisesti osata edes nähdä.
Se johtaa kysymään, ketä ja missä kohdellaan nyt tavalla, josta ei piitata tai jota pidetään itsestäänselvyytenä mutta joka historian valossa osoittautuu vakavaksi virheeksi.