Pajala Kirjailija Mikael Niemi sanoo olevansa erittäin tyytyväinen hyörinään ympärillään. Ohjaaja Bror Astermo juoksuttaa joukkojaan. Naiset pelmahtavat jokirannasta hameet hulmuten räkäisten penskojensa ja pyykkipaljujen kanssa, miehet ovat peuhaavinaan lapioineen sorakasan kimpussa. Ovat valtion hommissa, tienteossa.
Kirjailijalla on pieni rooli porvarina, joka muun muassa niistää roiskaisee nenänsä sormin osoittaakseen mielipiteensä työläisrahvaasta. Ohjaajan töihin Niemi ei tietenkään puutu, mitä hieman avittaa matonpiiskaajaa pääsemään paukutuksessaan yhteislaulun tahtiin.
Eletään 1930-luvun alkua. Pajalan miehet joutuivat myymään itsensä tiehallitukselle niin pienillä liksoilla, että perheet velkaantuivat hirveää kyytiä. Vaikka tienesti kiikutettiin suoraan ruokakauppaan, velka vain kasvoi. Järjen vastainen tilanne räjähti Pajalan tielakakoksi 1931-32.
Niemi kirjoitti näytelmän Tahto rautanen on Luulajassa jo 1994 monesta eri syystä. Muutettuaan Pajalaan Tornionlaakson teatterin näyttämö jokirannassa sopi hänen mielestään mainiosti esityspaikaksi ja onhan lakon vuosipäiväkin juuri täyttynyt. On lakon jubileumi, ohjaaja Astermo sanoo.
Tuntematon lakko
Lakko sinänsä on kunnan nuorelle polvelle aivan uusi asia ja aikaisemman tietämättömyytensä tunnustaa myös Astermo, juuri 50-vuotispäivänsä viettänyt. Lakon suhteen on paikkakunnalla oltu supussa suin senkin vuoksi, että se jakoi perheitä ja sukuja. Harva haavahan arpeutuu yhtä hitaasti kuin sukuriidassa saatu.
Tiehallitus otti töihin rikkureita, mikä johti käsirysyihin ja poliisin kutsumiseen Luulajasta. Lakkolaiset tekivät poliisiautosta antaumuksella entisen. Apua lakkolaiset eivät saaneet mistään, mutta lakko loppui kuin loppuikin juuri vapun alla. Tuona vappuna 1932 Pajalassa järjestettiin ensimmäinen vappumarssi.
Näyttämöllä kommunistien ja sosiaalidemokraattien edusmiehet selvittelevät välejään. Kansallissosialistinenkin aate puuttuu lakon aikaiseen elämään kahden uniformupukuisen muodossa.
Astermo uskoo, että aika riittää palasten loksahtamiseen paikoilleen ennen ensi-iltaa, mikä on 23. kesäkuuta. Näytöksiä on kuusi ja kerralla katsomoon mahtuu 300 henkeä.
Tornionlaakson teatteri, Tornedalsteatern, aloitti elämänsä 1985 esityksellä Isen går - Jää lähtee. Toiminnan alkuunpanijoina olivat Junosuvannon kansantanssiryhmä, lauluryhmä Sisaret ja teatteriryhmä Uusia Aikoja. Kaikki näytelmät ovat olleet aiheeltaan paikallisia tai tornionlaaksolaisia. Myös käsikirjoittajat ovat meänkielisen valtakunnan väkeä Bengt Pohjasen johdolla. Näyttelijät ovat valtaosin Pajalasta.
Kahta kieltä
Teatteri on kaksikielinen, kuten myös uusin näytelmä. Juttuja ei tulkata, kieli vain pyörii milloin ruotsinkielisessä, milloin enemmän suomalaisenoloista puhetta suoltavassa poskessa. Ihan kuten jokilaakson puhekieli yleensäkin hyppii rajaväylän rannalta toiselle, kesken lauseenkin.
Kielet joita käytethään oon tornionlaaksonsuomi (meänkieli) ja ruotti, ussein luonolisesti sekotettuina, teatteri itse määrittelee meänkielisesti.
Yhistyksen tarkotus oon tehhä amatööriteatteritoimintaa ja omitten aktiviteetitten kautta freistata ankkuroija amatööriteatteriteatteri yhtheiskunthaan. Toiminta-alue on kohta koko meänkielinen alue, Kirunasta pohjosessa Haaparannale etelässä. Rajan ylittäviä prujektia Suomen kans on ollu, toimintaperiaatteiden kertaaminen jatkuu.
Näyttelijät ovat amatöörejä ja tekevät työtä palkatta. EU:n rahahana on teatterille auennut yhden miljoonan kruunun verran, jolla teatteri pystyy peittämään nykyistä paremmin Tornionlaaksoa.
Saman verran ja samaan tarkoitukseen apua on tullut myös valtion kulttuurineuvostolta ja myös Norrbottenin lääninhallitus on avustanut puolella miljoonalla kruunulla, tuottaja Leif Niemi kertoo
Bror Astermo laskee ohjanneensa vuoden 1985 jälkeen 170 näytelmää, pieniä ja isoja. Kläpitten (lasten) ja kaikkien kanssa. Hän ennustaa, että eiköhän teatteri joskus palaa myös uittolakkoon, joka oli pari vuotta tielakon jälkeen.