Ihmiselämä näyttää noudattavan usein samaa kaavaa: ensin omaksutaan jokin asia, sitten kapinoidaan sitä vastaan. Kun kapinointi hellittää, voi asiaa katsoa rauhassa tarkemmin ja neutraalimmin.
Näin minulle kävi suhtautumisessani isänmaallisuuteen.
Nuorempana isänmaallisuus oli identiteetissäni keskipenkillä. Luin Tuntemattoman sotilaan kymmenen kertaa ennen lukiota ja tein armeijan täysillä. Myöhemmin isänmaallisuuteni sekoittui kovaan nationalismiin vaivatta ja perussuomalaisten puhe innosti.
Kun sittemmin tajusin, että perussuomalaisten isänmaallisuus rakentuu paljolti eriarvoistamisen varaan, isänmaallisuudesta meni maku.
Seurasi kova krapula, joka kulminoitui ärtyisyyteen ja kyynisyyteen isänmaallisuutta kohtaan. Pidin Suomen valtiota täysin keksittynä ja sen puolesta tappamista ja kuolemista täysin järjettömänä. Siirryin reservistä sivariin. Suomi 100 -juhlavuosi vei loputkin: koko suomalaisuudessa tuntui olevan kyse menneiden haikailusta ja jäykästä pönöttämisestä.
Ja silti tästä kaikesta huolimatta viime itsenäisyyspäivänä kuunnellessani Paula Vesalan laulamaa Finlandiaa, en voinut kieltää vatsanpohjassani vellovaa lämmintä oloa, selittämätöntä yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Tänä vuonna isänmaallinen murrosikäni on selvästi päättymässä. Erotan selkeämmin sen, mikä isänmaallisuudessa on huonoa ja mikä hyvää.
En pysty palaamaan vanhaan ja sulkemaan silmiäni isänmaallisuuden nurjilta puolilta: luuloilta, joiden mukaan tämä osa maapalloa on kiistatta vain meidän omaisuuttamme. Typerältä uholta, josta huokuu perusteeton luulo paremmuudestamme. Ja vihamielisyydeltä, jota kohdistamme muihin.
Mutta en myöskään kiistä isänmaallisuuden etuja. Yhteiseen henkiseen pääomaan uskoneet suomalaiset rakensivat tänne sadassa vuodessa maailman onnistuneimman valtion. Maamme historia, luonto, kieli ja kulttuuri antavat kiinnekohtia, joiden avulla hakea paikkaa rajattomassa kosmoksessa.
Jos suomalaiset ovat keksitty lauma, se on silti lauma, johon kuulun erittäin mielelläni.
Kaikkein selvimmin ajattelun muutos näkyy suhtautumisessa sotaveteraaneihin. Ennen pidin heitä joko aivopestyinä poloisina tai sotahulluina fanaatikkoina. Nyt ymmärrän paremmin, että moni heistä oli todella epäitsekäs ja rohkea lähtiessään sotaan.
Erityisen ajankohtaiseksi asian tekee ilmastonmuutos. Kuten talvisodassa, meitä vastaan nousee niin suuri uhka, että sen voittaminen tuntuu mahdottomalta. Ja silti marraskuussa 1939 niin moni suomalainen lähti, vaikka moni tiesi, ettei palaa koskaan.
Ehkä kaikkein tärkein veteraanien perintö ei ollutkaan hyvinvointivaltio tai itsenäisyys. Ehkä se oli sen näyttäminen, että kun tilanne sitä vaatii, ihmisessä on rohkeutta käydä täysin voittamattomalta tuntuvaakin vihollista vastaan – ja selvitä.