Suomessa vieraillut Nkp:n keskuskomitean kansainvälisen tiedotusosaston johtaja Leonid Zamjatin joutui miltei päivälleen 30 vuotta sitten vastaamaan kysymykseen neuvostojohtaja Leonid Brežnevin terveydestä. Brežnev oli ollut pitkään poissa julkisuudesta, ja syyksi epäiltiin huonoa kuntoa.
Zamjatin vakuutti, että Brežnev oli täydessä iskussa.
Muutama päivä myöhemmin, 10. marraskuuta 1982 terve Brežnev otti ja kuoli.
Viimeistään tuosta lähtien olen suhtautunut varauksella itänaapurista kuuluneisiin ja kuuluviin vakuutteluihin kulloisenkin johtajan hyvästä kunnosta.
Hupaisin episodi nähtiin 1987, kun Geidar Alijev sai potkut politbyroosta ”terveyssyistä”. Myöhemmin hän koki ihmeparantumisen ja oli pitkään Azerbaidžanin presidentti.
Viimeksi näitä vakuutteluja on kuultu presidentti Vladimir Putinista. Hänet nähtiin viikonvaihteessa ensimmäisen kerran julkisuudessa pitkään aikaan.
Putin on kaukana siitä tilasta, jossa Brežnev, Juri Andropov, Konstantin Tšernenko ja Boris Jeltsin olivat huonoimmillaan.
Ongelma ei olekaan siinä, ettei Putin olisi taas ja vielä mahdollisesti pitkään työkunnossa. Hänen tiistaina puolustusministeri Anatoli Serdjukoville antamat potkut olivat varma merkki siitä, että terveysvaivat ovat ohitse.
Johtajan terveydestä on kasvanut pulma siksi, että Putinin ympärille on rakennettu pitkään machomiehen henkilökulttia, jota ei voi pitää yllä loputtomiin. Ennen pitkää siltä menee vähäinenkin uskottavuus.
Putinille on pystytetty macho-imago paitsi ehkä henkilökohtaisista turhamaisuussyistä myös koska Venäjällä on haluttu näyttää, että sillä on energinen johtaja. Falskit ihmetemput ovat kummastuttaneet kyllä siksi, että jokainen on nähnyt sen omin silmin, ilman amurintiikerin tainnutustakin.
Kultti johtaa väistämättä siihen, että pienimpiäkin Putinin terveyteen liittyviä viitteitä aletaan seurata suurennuslasin kanssa. Neuvostojohtajien terveydentilaa ja seisomajärjestystä tutkineille kremlologeille alkaa olla jälleen sitä enemmän kysyntää, mitä pidempään Putinin presidenttiputki jatkuu.
Venäjällä pitäisi muistaa sanonta, että hautausmaat ovat täynnä korvaamattomia ihmisiä.
Johtajan terveydentila on ollut vaikea asia suomalaisillekin.
Jälkikäteen on kiistatonta, että presidentti Urho Kekkonen pysyi, ja lopussa häntä pysytettiin, vallassa liian pitkään.
UKK:n ihmekunnosta leviteltiin melkein loppuun asti legendoja, joita itseään kunnioittava media ei olisi julkaissut ja olisi sen sijaan kertonut asioiden todellisesta laidasta. Kekkosen lähipiiri ja tiedotusvälineet salasivat yhdessä tietoja UKK:n terveyden huononemisesta.
Olin kerran vuonna 1977 paikalla, kun Kekkonen piti juhlapuheen. Mieleen jäi, että puhe oli verkkaista ja että hän löi kätensä puhujapöntössä olleeseen, lukemista helpottaneeseen valaisimeen. Ei tullut mieleenkään nähdä näissä yksityiskohdissa viestiä ongelmista; myytti ja kultti olivat niin voimakkaita.
Kekkosen seuraaja, tämän terveydentilan salailusta tarpeekseen saanut Mauno Koivisto aloitti käytännön, jossa hänen kunnostaan kerrottiin seikkaperäisesti kerran vuodessa.
Koivisto tervehdytti käytäntöä myös tyytymällä kahteen kuusivuotiskauteen, vaikka hänen olisi ollut mahdollista tulkita muuttunutta perustuslakia niin, ettei kahden kauden sääntö olisi koskenut vielä häntä.
Hyvä käytäntö on jatkunut. Tosin presidentti Martti Ahtisaaren aikana terveystiedotteita tuli harvemmin, mutta presidentti Tarja Halosen aikana koivistomainen tyyli jatkui. Olisi hyvä, että myös tasavallan presidentti Sauli Niinistön terveydestä kerrottaisiin normaaliaikanakin kerran vuodessa.
Koiviston päivistä valtaa on siirtynyt paljon presidentiltä pääministerille. Siksi myös pääministerin terveystiedoilla on avoimessa yhteiskunnassa suuri merkitys ja mielenkiintoarvo.
Pääministerin kuntoa on kyllä helppoa tarkkailla, sillä hän on julkisuudessa miltei päivittäin. Presidentti on sen sijaan melkoisessa nakkisuojassa.